Tiedättekö te ne aamut, kun vaan ketuttaa ja eniten ketuttaa se, ettei ole oikeaa syytä. Mä olen nyt tullut siihen tulokseen, että olen vaihdevuosirage. Ihan pakosti olen vaihdevuosissa, kun oon niin ailahtelevainen (ja menkatkin ollu viimeksi ehkä marraskuussa tai aiemmin)
Mä oon tänään ollut lähes sekopää aamulla. Sain sitten muka hyvän syyn raivota kun yksi lapsi sekoili ja lisäksi löin pääni. Mä vaan karjuin ja kiljuin ja mökötin. Yksin.
Mies mumisi vieressä jotain kivasta aamusta.
Autossa mumisi kivasta aamusta ja siitä kun pitäisi jaksaa hoitaa muita ihmisiä tällasen jälkeen.
Nolotti ja kiukutti eli itkin tietty.
Sit ärsytti sikana se, että se edes välittää mun mesoomisesta, kun en edes sille kiukutellut. Kunhan yksikseni huusin. Että pitääkö hitto vieköön mun fiiiksistä välittää.
Rva Kepponen oli kommentoinut jotain postausta, että olisi aika työlästä joka päivä päättää tahtoa, (parisuhteessa) kuten terapeutti neuvoi. Teraputti ei ehkä ihan sitä tarkoittanut kuitenkaan. Että ihan joka päivä tarvitsee muistaa tahtoa. Olisi aikamoinen pakkoliitto kyllä, jos tarttis muistutusta koko ajan.
MUTTA just tänään taas muistutin itseäni tahtomisesta. Mulla on näköjään tosi vahva "hyvä on, minua ei huvita tällainen ja yksin olisi helpompaa"-mentaliteetti.
Joku siinä on, että parisuhde ei ole mun mukavuusalue. Se on jotain miellyttämishaluun liittyvää. En kestä et mua nähdään huonoina päivinä.
On tässä loputtomiiin pohdittavaa.
Mutta on hyviäkin asioita.
Esim terapeutin (miehen)lapset.
Teinin kanssahan tullaan tosi hyvin juttuun ja nyt uusimmat lemmikkini on 21v poika avovaimoineen. Sunnuntaina käytiin heillä kylässä ja oli tosi kivaa. Oli fiilis kuin kavereidensa kanssa olisi.
Eilen rohkaistuin pyytään heitä facekamuiksi ja tovi siitä, tyttö laittoi viestin MULLE, et mielellään tulisivat meille huomenna (tänään) iltaa istumaan.
Miestä huvitti, et heti muhun ollaan yhteydessä eikä häneen. Ja kuinka hauska et alle viikon päästä tapaamisesta nähdään taas.
I'm connecting people on mun mielipide :D Vaatimaton sellainen.
Muitakin iloja on, mutta marisenpa taas lihomisesta. Se on mun kokoaikainen ahdistuksen aihe just nyt. Mä lihon ehkä kilon päivässä. Mitä enemmän lihon, sitä enemmän syön herkkuja. Pääsääntöisesti syön hyvin, mutta iltaherkuttelu karannut käsistä. Syytän siitä miestä, josta tullut herkkuperse.
Ihan oikeasti, mitä mä teen? Millä mä saan katkaistua tän kierteen? Miten mä saan miehenkin siihen mukaan? Voinko mä kieltää sitä syömästä suklaata?
(Nonni, yksin olis tässäkin asiassa helpompaa :D)
Katsoin niitä Hurjia rakkauskiloja ja paheksuin ettei ne 130 kiloiset laihdu kuin n.10 kiloa viidessä kuukaudessa, Et kuin vaikeeta muka muuttaa elintapoja ja lopettaa herkuttelu. UPS, oho. Samassa veneessä olen, vaikka kiloja reilusti vähemmän. Vielä.
Arghhhhhhhhhh!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti