keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Paluu liikkuvaan elämään

Olen menossa pitkästä aikaa salille. Mietin, että olenko mukana Vaakakapinakultissa, enkä punnitse itseäni vai katsonko totuutta silmiin ja punnitsen.
Niin tai näin, nyt liikunta palaa elämääni.

Elämäntilanne on asettunut uomiiinsa. On aikaa, ei liikaa härdelliä. Hoitomuksusta on tullut salonkikelpoinen ja uskallan viedä lapsiparkkiin toviksi. Tämä tarkoittaa, ettei mulla ole enää yhtään tekosyytä sille, miksi en liiku.

Tää on kyllä outoa tämä elämä. Miten on mahdollista, että pitkän ajan urheilee ja nauttii siitä ja sitten siitä tulee kauheaa pakkopullaa? Pakko uskoa siihen, että pakkopullasta voi tulla iloinen asia jälleen kerran.

Kesällä asiaan tulee sekin ihana muutos, että mun Bff muuttaa takaisin kulmille. Ajatelkaa, tasan kolme vuotta sitten bff muutti neljän tunnin automatkan päähän. Olemme säilyneet yhtä läheisinä kaikki nämä vuodet. Ollaan niin tiiviisti yhteydessä, ettei edes tunnu ettei nähdä. Kohta meillä on välimatkaa kolme kilometriä! Me saadaan takaisin meidän yhteiset kävelylenkit, jotka oli mun elämän parasta antia vuosia. Niiden vuosien aikana, mun kunto parani radikaalisti ja pää pysyi hyvässä kunnossa.

Vaikka kuinka on hyvä parisuhde ja rakas mies, niin ilman kaverilenkkejä en voi hyvin.




3 kommenttia:

Tuula kirjoitti...

Mulla tuntuu liikkuminen ja liikkumattomuus vuorottelevan ikuisesti. Välillä on aktiivisen ja iloisen liikkumisen kausia, sitten tapahtuu 'jotain' ja jämähdän. Pahinta on uudelleen aloitus, oli se tauko sitten 2 viikkoa tai pari kuukautta. Muutamat ekat kerrat on hirveää kitumista ja sen jälkeenkin saa tsempata. Sitten kun saa jonkinlaisen rytmin vakiintumaan, niin homma luistaa paremmin.

Kaverilenkit on kyllä parhautta - monta hyvää asiaa samalla kertaa :)

Taru kirjoitti...


Kaverilenkit ovat puhdasta iloa!

P kirjoitti...

Tuula, tää taitaa olla universaalia. Ehkä inhoan niitä urheiluhulluja joille ei koskaan nnäin käy :D
KAverilenkit on huippuja.

Elisa, kävellään taas joku päivä. Mekin siis.