maanantai 26. toukokuuta 2014

Vinkit hyvää elämään

Nyt satelee elämänohjeita:

1. Mene kampaajalle tarkoituksella pari viikkoa liian myöhään. Parissa tunnissa muutut variksenpelätistä oman elämäsi huippumalliksi.

2. Älä siivoa. Anna kodin romahtaa. Ja kas, kun sitten lopulta siivoat, koet eläväsi Kodin Gloriassa.

3. Lihota itsesi. Ole reilusti pullukka. Aikasi pullukoituasi laihduta edes vähän, ja taas kas, olet oman elämäsi huippumalli, ihan sellaisenaan.

4. Rähjää ja kiukkua, mesoa. Sen jälkeen tee jotain kivaa ja muutu iloikseksi. Sellaiseksi, jonka seurassa viihdyt itsekin.

Ajatelkaa miten ikävystyttävää elämä olisi, jos aina olisi täydellinen. Ei niin yhtään saisi kicksejä siitä normaalitilasta. (Paitsi ne jotka saa, ne superolennot)
Kun tarpeeksi on rempallaan, niin sieltä nousu saa elämän kukoistamaan.

Kyllä, tänään on kampaaja. Ja lenkkipäivä. Siivouspäivä. Kynsien lakkauspäivä.

Bonusvinkki. Nosta kuntoasi edes vähän ja tadaa, olet kuin Suomen leijona.

torstai 22. toukokuuta 2014

15 vuotta

Muistin äsken, että olen ollut mieheni kanssa päivälleen 15 vuotta yhdessä. Vitsit mä olen onnekas. Virallisestihan mä olen ihminen, joka ei usko pitkään parisuhteeseen. Siksikin tämä on niin ihanaa ja superonnekasta.
Toki matkalla on ollut sitä myrskyä ja tyventä, mutta nyt olen varma, että olen tarpeeksi paljon pohtinut ja analysoinut omia kriisejäni, enkä niitä samoja enää hanki. Mieluiten en uusiakaan.

Olen vahvasti tajunnut, että vaikka olen aina tiennyt miehen olevan hyvä, niin silti en tarpeeksi ole osannut arvostaa sitä, KUINKA hyvä.  Olen ihan päivänselvyytenä pitänyt joitakin juttuja, jotka ei itsestäänselviä ole.

Eli joka päivä herään kiitollisena, et just toi on mun kanssa ja kestää mun ihme hörhöilyt. (Mies sanoo ilon olevan hänen puolellaan. Toki niinkin :) )

Ennen ajattelin, että tästä eteenpäin elämä on alamäkeä. Nyt ajattelen, että edessä voi olla vaikka mitä hauskaa.
Yksi suurimpia hauskuuksia on seurata näiden ikiomien lasten kasvamista. Mä olen onnekas, kun saan elää sen ihmisen kanssa, jonka kanssa lapset olen hankkinut. Ja maailman onnekkain siinä, että heti eka kerralla osasin valita lapsilleni supermahtavan isän.

Menee liian imeläksi jo omaankin korvaan. Danielle Steel saa kilpailijan.

Eilen kävin lenkillä. Ihan tosta noin vaan päätin, että kun pienin menee nukkumaan, mä juoksen kaksi kilometriä. En enempää enkä vähempää. Sitten juoksin. Miten tostakin voi saada niin paljon kicksejä.
Pitäisi vaan kaivaa rohkeus jostain, ja alkaa pidentää lenkkiä. Ehkei kaksi kilsaa loputtomiin riitä.

Kun en painoa enää halua laskea (naama vanhenee, on se anoppi ehkä oikeassa sittenkin), niin edessä on kutistumista liikunnalla. Kyllä mä itselleni vielä näytän.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Niin pakahdun

Jotenkin pääsi käymään niin, että nuo lapset pakahduttaa mut olemassaolollaan. Mikä niihin iski, kun ovat vaan niin ihania ja hassuja.
Eilen nauratti kun keskimmäinen kertoi mistä käy juttelemassa kurattoorin luona. No vaikka siitä, et pikkuveli ärsyttää omimalla telkkarin. Olin et ooh, sulla on siis noin suuria ongelmia. Munkin pitää mennä psykologin juttusille puhumaan siitä, kuinka multa omitaan tietokone ja kuinka mäkin saan katso telkkaa vasta klo 21 alkaen. Sit meitä nauratti.

Esikoinen on ihan hämärän fiksu koulussa ja saa nyt loppukeväästä pelkkiä kymppimiikkoja. Miehelle ilmoitin, et pojat on vaan sen lapsia. Selvästi. Ei mun ollenkaan.
(Mistä tuli mieleen, et pitäis opiskella Nlp:tä. Siellä oppis pois näistä vanhoista mantroistaan. Mun kohdalla tää "olen tyhmä, en opi enkä osaa".)

Juniori on tullut fanaattiseksi Robin faniksi. Sehän on joulusta asti kuunnellut joka ilta Boom kah cd:n nukkumaan mennessään. Nyt se katsoo Robin leffaa kerran päivässä ja haluaa laulunopettajan. Hän haluaa oppia laulamaan. Heppua myös itkettää se, ettei ole tavannut robinia. Keksi suunnitelman. Hän laulaa Robinin biisin videolle, se pitää laittaa Youtubeen ja sit oottaa et Robin näkee se ja haluaa tutustua.
Mä eläydyn tohon faniuteen niin vahvasti, että kun leffassa Robin laulaa Frontside Ollien, mua alkaa itkettää innosta. Ja minähän en siis pidä siitä biisistä tipan vertaa.

Mutta joo, niin on ollut noiden kanssa ihanaa. Ajoittainhan (usein) valitan että kamalaa, mutta ne kamaluudet johtuu niistä kinasteluista, joita en jaksa. Ja siitä, että haluaisin että koko perhe iloisesti puuhailisi jotain yhdessä ja oltais niin amerikkalaista elokuvaa että. Totuus on se, että pojat ei halua tehdä samoja asioita. Ennen voitiin edes samaa leffaa katsoa kaikki, mutta ei edes sitä enää.
Ruokapöydässä on viikonloppuisin usein kyllä hauskaa. Enemmän sellaista surrealistista hauskaa kyllä. Kuunnellaan sitä mölyä miehen kanssa silmät renkaina ja kun pöytä tyhjenee, ollaan että "jaa vai sellaista". Ja nauretaan.

Eilen muuten nauratti esikoisen bestiksen heitto. "Jos teidän keskimmäisestä tehtäis dokkari, niin siinä tyyppi vaan puhuis, et arvaa paljon olen tällä viikolla pelannut".

Hieman ollaan koneajoista lipsuttu. (Kun en jaksa) Viikonloppuna mies piti puolen tunnin palopuheen istumisen vaaroista ja määräs pojan pihalle. "Koneella saa olla iltaruoan jälkeen ja me sit syödään tosi myöhään". Poika viiletti kamunsa kanssa omilla teillään ja välillä kävi kysymässä MILLOIN. Iltaruoan jälkeen poika ja kamu ja junnu keksi tehdä remppaa leikkimökissä ja aikoivat olla ulkona kauan. Tulivat sisälle ysin jälkeen. Tuijotin miestä hämmentyneenä, et siis mitä, voiko näin käydä. Mies pääsi sit sanomaan, et juu, ne keksii kyllä tekemistä, kun ei vaan päästä koneelle. Ei tarvinnut sanoa I rest my case.

Huomenna on junnun kevätjuhla. Itken? Seuraavan viikon lauantaina on kevätjuhla, jossa itken vesiputouksen lailla itseni päänsärkyiseksi. Sen jälkeen mennään rakasta rakasta ystävää auttamaan muutossa ja sit itken itseni niin niin sairaaksi, että oksat pois. On ihanaa et ystävä muuttaa neljän tunnin päähän. On on!
Mutta mepäs aloitetaankin niin kiehtova kirjeenvaihto, että siitä luultavasti tulee kirja. Kaveri oli lukenut jonkun romaanin, jossa oli ystävysten kirjeen vaihtoa ja sen mielestä me ollaan kiinnostavampia. :D

P

tiistai 20. toukokuuta 2014

Enkelikortteja

Edellisessä kirjoituksessa kysyn "meneekö elämä hukkaan kotona"? Siis niinhän mä en ajattele, tippaakaan, oikeasti. Tajusin silti äsken, miksi niin helposti kysyn sen kysymyksen tarkoittamatta sitä. Normihan on se, että käydään muualla töissä ja jopa luodaan uraa. Kotonaolijoita hieman ihmetellään. Kaverit on ne, jotka mua muistuttaa siitä, etten vain ole kotona, vaan teen palkkatyötä. Se, et hoidan siinä samalla omat lapseni, on vain bonus.

Mutta helposti tunnen huonommuutta, koska ajoittain tuntuu, että ollakseen mukana yhteiskunnassa, pitäisi samaan aikaan tehdä töitä, opiskella vähintään kieliä työväenopistossa ja tietysti harrastaa. Plus olla megavanhempi.

Onneksi mulle oikeasti riittää, että työ on kiva (ja ajoittain haastava), perhe tykkää että olen paikalla ja se, että mulla on paljon ystäviä, joita näen paljon.

Ja kas, mulla on kaikki mitä haluan. Ei siis saa miettiä, mikä muiden mielestä olisi parempaa.

Ainiin, yksi kaveri on usein puhunut enkelikorteista. Kuinka niiltä on kiva kysyä neuvoa.
 Viime viikolla halusin testata. Mietin kysymyksen, hiplailin kortteja, ja valitsin sen, joka halusi tulla.

Kysymys oli jotakuinkin työhön liittyvää. (Sillä viikolla vahvasti agendalla. Tämä työ vai ei tämä työ)
Kortissa luki:
Olet onnistunut! Jatka samalla tavalla.

Hieman tuli kylmät väreet. Jutun selostusosio oli tosi kiinnostava myös, pitää käydä kopsaamassa se joku päivä. Osui ja uppos...

Hurjan hurjan kiehtovaa.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Viime weekly report

Katso lisää ajatuksia: www.hyvejohtajuus.fi/paaomaa

Näin yllä olevan äsken facebookissa ja muistin, mistä mun piti viime viikolla kirjoittaa. Jos olisin ehtinyt. Mulla oli tosi kiva viime viikko ja aika kivahoppuinen, pää pursusi ideoita, joista suurin osa jo kadonnut.

Mulla oli kylässä tuttu, jota en oikeastaan tunne, mutta nyt veikkaan, että olemme kavereita. Asia ei sinänsä tähän kyllä liittynyt. Tai sikäli, että vieras ihminen osaa tehdä mun elämästä huomioita, joita muut ei ehkä samalla tavalla, itsestä puhumattakaan.
Puhuin siitä tunteesta mikä heräsi (taas) kun laskin kauan olen ollut "kotiäiti", kun ajasta vähennetään se aika, jolloin olin muualla töissä. Tadaa, ensi kuussa 12 vuotta. Mun kurkkua kuristi epämääräinen tunne, mutta myös ylpeys.
Olenko heittänyt elämäni hukkaan kotona? Onko muuta elämää edessä? Voin sanoa olleeni lasteni elämässä, kuinka moni voi sanoa samaa? Aah ja ooh!
No tämä uusi kaveri sanoi, että millainen sä olisit jos olisit ollut niissä muissa töissä. Lähtenyt kotoa aamulla, tehnyt duunia päivän, tullut illaksi tekemään kotitöitä ja näkemään perhettä. Odottanut viikonloppua ja lomaa. Mutta mikä tärkeintä: "Olisitko sä kasvanut ihmisenä, jos tekisit sitä tavallista työtä? Eiköhän se kotona olo kasvata kaikken eniten. Puhumattakaan tästä nykyisestä työstäsi".

Niin virkistävä tapa ajatella. Tuli hyvä mieli.

Hyvä mieli tuli myös siitä, että uudelta kaveriltani sain kutsun pieneen suljettuun ryhmään nimeltä Kamalat äidit. Oliin juuri lukenut aiheesta ja halunnut sellaineen itsekin, ja nyt kävi kutsu. Tää ryhmä on tarkoitettu teinien vanhemmille ja siellä sit höpistää paskaäiti-juttuja tai mitä lie :)
Hauskaa tässä on sekin, että vetäjä on paikallisen kirkkoherran vaimo. Tsih!
 Mua kiehtoo toi ryhmä, mutta myös se, et tapaan uusia ihmisiä. Koska ystäväni muuttaa ensi viikolla,  niin mun on pakko laajentaa elämänpiiriäni. Ja kun mies alkaa kohta olla kotona, niin mahis tällaiseen kasvaa. Jopa voin nähdä niitä vanhoja ystäviä, jotka ei lähikulmilla elä.

Sit yksi valitus väliin. Ihan epää. Ensin on kylmä, enkä voi käyttää mun ihanaa valkoista nahkatakkia. Nyt on pirun kuuma, enkä voi käyttää sitä taaskaan. Ehkä hyytävän kylmässä Tanskassa sitten ensi kuussa.

Viime viikko ei ollut pelkästään ihana. Ensin sai junnu superoksutaudin. Oksensi valehtelematta koko yön. Sitten seuraavana yönä mä sain järkyttävän kuumeen. Yli 39 astetta ja epäilin kuolevani. Kiltti mies vaihtoi lennon ja kiisi kotiin hoitamaan kodin, että mä sain levätä. Seuraavana yönä alkoi oksentelu mullakin. Aika lailla makasin koko lauantain. Ei oksettanut, mutta kuume väsytti. Eilen sen sijaan pääsin jo lenkille ihan normisti. Huh!
 Esikoinen sairastui toissa yönä, kuka on seuraava. Hoitolapsi menee kotilomille, saispa se tautinsa siellä :D (Että välttyisin lakanapyykiltä, en mä muuta)

Oksennustauti sai aikaan jotain hyvää. Noussut paino laski jälleen ja kun ei vieläkään tee mieli mitään, niin tulee syötyä oloa oikeasti kuulostellen. Aamulla en syönyt normielämään kuuluvaa munakasta, vaan ruisleivän. Koska vatsa sanoi niin. Toivon sen kohta pyytävän vaikka kanaa.

Tästäkin päivästä tuli kiva. Olin ystävällä taas keskustelemassa tärkeistä asioista. Työstä, uravaihdoksista (ystävän), laihtumisesta, arjessa jaksamisesta.Työnjaosta. Sopeutuvasta vaimostakin höpisin, kun MomZillassa siitä niin hyvin puhutaan.
Kauhea ajatus oikeasti tuollainen "sopeutuva vaimo", mutta silti sen pointti on musta hyvä. Käykää lukemassa.

Illalla pääsee taas lenkille, huomenna tulee VANHA ystävä kylään pitkän tauon jälkeen. Hyviä asioita.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Harhainen nainen


Mitä lie harhaista tekstiä olen eilen kirjoittanut. Leipomista, avoimia ovia, paljon lapsia? Ehei, äitiys on raskasta ja vaativaa ja huolia oli satakerroin vähemmän ilman lapsia. Niin olis hiljainen ja tylsä ja epävaativa elämä ilman noita elämän sulostuttajia.

En saa kyllä enää lehtiä lukea, etten lisää saa outoja ajatuksia. Lapsia, huoh... Pysykööt kodeissaan vaan kaikki.

Eilen oli muksa päivä noin muuten. Isoveli ja pikkuveli organisoi äidille aamiaisen ja koiran mukaan ottivat valkovuokkojen poimimismatkallekin. Mulle tuotiin sänkyyn junnun tabletti vihdykkeeksi. Yhden lapsen onneksi ja muiden kiroukseksi soitin Robinia.
Keskimmäinen ei osallistunut aamiaisjuttuihin. Puhisi vaan sängyssään väsymystä ja sitä muuta kiukkua, mitä on pullollaan.

Aamiaisen jälkeen mentiin mun mutsille, jossa oli sisko ja veli lapsineen. Ihan oli kivaa ja leppoisaa. Hieman matalapainetta ilmassa, joten osin oltiin aika blääh. Mutta oli mulla kivaa. Oikeasti. Kivoja ihmisiä mun perheessä monta.

Kotona oltiin hetki ennen anopin (Puhelu anopille alkuviikosta. "Tuutko meille äitienpäivänä syömään vai onko muuta ohjelmaa. EI mulla mitään ole, kun EI OLE kutsuja minnekään tullut. No nyt on , tervetuloa") saapumista ja vähän sen jälkeen palasi mieskin matkoiltaan. Grillattiin ja syötiin.
Leppoisaa sekin.

Tän aamun iloinen viesti facessa. Kuusikymppinen kaveri aloitti tän kehokuurin viikko sitten. Nyt se hihkui kadottaneensa pallean ympäriltä kahdeksan senttiä ja menettäneensä närästyksen ja yöhikoilun. "Olo on kuin Wurstilla Euroviisujen jälkeen".

Itse poikkesin kehokuurista viikonloppuna ja aamulla painoin tonnin. Huomenna ehkä en enää. Jos asialla nyt jotain merkitystä on. Mitä välii... (Anoppi eilen: "Kauheasti olet laihtunut, naamakin jo ihan kauhean pieni". Kuulitteko äänensävyn?)

Tänään vihdoin pääsen lenkille. Viikon tauon jälkeen. Ihan heti lähden, kunhan mies ovesta sisään astuu. Vaikka satais räntää, niin minä menen. Tarvitsen yksinäistä ulkoilmaa ja liikuntaa.

Olenko täällä muuten muistanut sanoa, sitä tärkeää elämänlaatua olettevasti parantavaa asiaa? Elämäni valo, mies, lopettaa matkaduunit ja pysyy kotimaankamaralla ja tässä talossa entistä enemmän. Ei tykännyt olla niin paljon ilman meitä. (no poikia) Aika lailla oikea valinta sanoisin. Kohta mulla pää hajois, kun yksin vääntäisin teiniintyvien kanssa.

Mutta kyllä, hyvä elämä. On!


lauantai 10. toukokuuta 2014

Hei, meillä leivotaan

Eilen illalla luin Kodin kuvalehteä ja se oli pullollaan hurjan toimeliaita ja luovia ihmisiä. Mulle tuli olo, että tollaseksi mä muutun heti huomenna. NO en muuttunut.
 Muhun eniten kolahti kun luin jonkun naisen avoimista ovista, kaikki lapset oli aina siellä syömässä jne. Vaikka olenkin äkäinen ja hermoheikko, niin se ajatus mua viehättää eniten.
 Eilen vierestä seurasin ja neuvoin kun keskimmäinen kaverinsa kanssa teki pasta bolognesea. Uunibanaaneista ja suklaakastikkeesta selvisivät itse.

Tänään tein junnun kanssa jäätelökakkua huomista varten. Poika itse valitsi mitä tehdään. Mutta ei se siihen jää. Leivotaan tänään myös toffeekolmioita yhdessä.
 Ja tätä siis mietin. Entä jos meidän koti onkin se, jonne kaikki lapset kerääntyy leipomaan ja opettelmaan ruoan laittoa. Jos mä olen se, joka aina antaa siihen luvan.

Imelää oli, anteeksi. Mä niin rakastan sitä avointen ovien ajartusta. Onhan ne tähänkin mennessä sitä olleet. Nytkin täällä on omien neljän lisäksi viisi kaveria. Onneksi osa sentään ulkoileekin.

Eilen junnun bestis oli meillä hoidossa koko päivän. Ne oli mainioita, ulkoili kaatosateessa tuntikausia, koska se oli hauskaa. Kuivausrummussa sit kuivasin kaverin vaatteet.
Illalla kaverin äiti tuli hakemaan poikaansa ja ihaili mun uusia nojatuolin päällisiä ja ihmetteli aionko tosiaan heittää vanhat päälliset roskiin. Ne tosiaan on todella todella epävalkoiset. Hän halus ottaa ne kotiinsa ja testata saako puhtaaksi. Olin et WTF? Ei kuulemma ole kamala vaiva ja pieni korvaus et hänen poikansa oli meillä todellakin koko päivän.
 Olen silti kyllä hämmennyksissäni. Kyseinen kaveri on todellakin kotityökammoinen, mä olen sen rinnalla siisvousnatsi.
 (Hesarin äititestissä olin muuten äitinatsi, how nice)

perjantai 9. toukokuuta 2014

Shoppailu, tuo naisen elämän kohokohta

Jeeejeee! Kävin kirpparilla katsomassa vieläkö ihailemani nahkarotsi oli olemassa. Oli se. Ei ollut kukaan halunnut. Miksi?
Mä sovitin ja ihastuin ja ostin.

Otin myös kuvia farkuista, vaihteeksi.

Elämäni kohokohta oli myöskin se, kun eilen ostin Ektorp nojatuoleiheni uudet päälliset. Vanhat valkoiset niin epävalkoiset kuin olla ja voi.

Ihanaa uutta on mulla!






torstai 8. toukokuuta 2014

Kolme kiloa laihempi

Meillä on isoilla pojilla uusi innostus. Toivon siitä pitkäikäistä. Ne luki Hellapoliisin lastenkeittokirjaa ja etsi reseptejä. Ne haluaa kokata. Eilen esikoinen teki kirjasta Pekonipastan ja köyhät ritarit. Tänään keskimmäinen aikoo tehdä pasta bolognesen ja uunibanaaneja. Heppu oli kyllä aamulla tosi pahalla tuulella ja oli sitä mieltä, että ihan tyhmä idea kokata ja miksi muka haluaisi. Ehkä se iltapäivällä on taas eri mieltä.

Eilen meillä oli esikoisen uusi kaveri kylässä ja se oli ihan että WHAT kun kuuli et esikko  aikoo tehdä ruoan. "Miksi sä teet? Saatko sä tehdä? Osaatko sä tehdä? Mä en saa, olen vaan munakkaan paistanut". Jotenkin siitä tuli hyvä mieli. Mun poika saa ja mun poika haluaa.

Olin kyllä hieman huono äiti. Lapsi tekee ruokaa ja mä en syö. Onneksi poika tietää että olen tälla kuurilla, taas, ja lupasi tehdä uudestaan noita ruokia, kun mäkin saan taas syödä. Sunnuntaina aion poiketa kuurista ja syödä kaikkea mitä pojat mulle leipoo ja laittaa. Eli kauheasti kaikkea. Odotan vesi kielellä.

Kuuri on ollut taas hämmästyttävän tehokas. On jännää miten tällä laihtuu, vaikka pudotettavaa paljon vähemmän kuin ekalla kerralla. En olisi uskonut.
Tänään mä saavutin sen painon, mistä olen koko ikäni haaveillut. Olen aina ajatellut, että tämä paino olis ok, ja se riittäis. Nyt kun olen täällä, niin mietin et josko pikkasen vielä. Eli musta on tullut juuri se nainen, joka on mua aina ärsyttänyt. Nainen, joka haluaa pudottaa kolme kiloa. Kun koko ikänsä on ollut se, joka haluaa pudottaa 20 kiloa, niin ei vaan voinut tajuta kolmen kilon haavetta. Et eihän se edes näy missään. Pilkka osui omaan nilkkaan, jos vielä kolme.
Pakkomielle se ei ole. Olen ihan tyytyväinen näinkin. Kun haen ne 30 tuuman Espritin farkut postista, saatan olla eri mieltä. Yhtään en tiedä onko se realistinen haave. Niihin mahtuminen. Kohta tiedän.

Mutta silti olen hieman että Vau. I did it!

tiistai 6. toukokuuta 2014

Hih ja ping, taas

Ihmisten ei kuuluisi hankkia tavoitavaatteita, mutta kun halvalla saa jne. Huuto netistä, tuosta taivaasta, huusin äsken kympillä Espritin farkut kokoa 30. Kolmekymmentä! Nykyiset on 31 tuumaa ja sitäkin jo pidän pienenä. Miten uskallan ees haaveilla vielä pienemmistä? Iih ja hii!

Kehokuuria menossa toinen päivä ja tavoita saavutettu. Olen jo aika hih ja ping! Mun kuuluis tänään olla väsyneimpänä, mutta ei. Olen vaihtanut verhot eli silittänyt viidet verhot, pessyt lattiat, tampannut yhden superpölyisen maton varastosta. Vienyt kamaa kaatopaikalle ja Fidalle ja mitäs muuta vielä. Jotain!
Kohta haen varastosta pari kirppissäkkiä, neljä vuotta varastossa olleita HUOM ja katson mitä teen niillä. Kun en yhtään tiedä edes mitä siellä on. Kello jo yli yhdeksän, mutta puuska on päällä.
Ihan sairaan mahtavaa.

Äsken kävi kaveri iltakahvilla. Se on tokaa viikkoa Cambridge kuurilla. Söi pussiruokaa ja minä vieressä paistan oman kuurin ruokaa, kahta kanapihviä. Nauratti.
 Tänään kaiken kukkuraksi on Älä laihduta-päivä. Mut en mä varsinaisesti laihduta, enkä etenkään naisiin kohdistuvan paineen takia, mä haluan olla vaan HIH ja ping, ellette muista :)

Nyt varaston kimppuun!


maanantai 5. toukokuuta 2014

Laihdutusta ruokaa ja pikkumustia

Mä aloitin taas kehokuurin. Muistelen aloittaneeni pari kk sitten myös, mutta NYT aloitin oikeasti. Mun motivaatio on sokerimussutuksen katkaisussa ja siinä hii, pim ja hop-olossa, missä olin tammi-helmikuussa. Olen viime aikoina ollut hieman flegu ja helposti ärtyvä, haluan taas sellaiseksi iloiseksi ja reippaaksi.
 Toki mä pikkasen haluan laihtua, mutta oikeasti vain pikkasen. Sanoin kaverille tänään, et mua oikeastaan pelottaa laihtua. Mitä kummaa sekin on? Kaverikin sanoi, et uskomatonta kyllä, multa ei voi yläosasta lähtee enää mitään, et nyt kaikki lähtee/pitäis lähtee vaan alhaalta. Juu, se sopii.
Muutama kilo pysyvästi pois ja jos se olis siinä. Sit vaan keskittyis urheiluun.
 (Yksi ystävä sanoi juuri et haluaa olla ihannepainon alarajalla, mä taas päinvastoin ylärajalla. Mutta toki se on ihmisen mallista kiinni. Jotkut olis ylärajalla paksuja, mä olisin ala-rajalla anorektikkomainen, luulen. Plus haluan painon, joka on helppo ylläpitää.)

Mutta oikeasti, haluan taas iloiseksi ja energiseksi. Eilen oli taas päivä helvetistä suoraan. Huusin vain näin etttä AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Oikeasti. Huusin vaan kovaa, ilman sanoja. Ai että lyhyt pinna. Tai ehkä äärimmilleen venytetty.

Jotkut päivät on!

Tänään mietin taas ääneen jotain muuta alaa. Kaveri pohti onko mulla taisteluväsymystä (monta vuotta vaihtuvia lapsia) vai onko se vaan sitä, et omat lapset on jo isoja ja sit ketuttaa olla "muissa" kiinni. Ehkä enemmän on kyse jälkimmäisestä. Nyt taas mieskin on ulkoisilla mailla ja mä en pääse urheilemaan moneen päivään. Siksi ehkä liikun liikaakin, kun on mahdollisuus.
Kolmas mahdollinen syy on kemia. Kaikista ihmisistä ei vaan niin paljon voi tykätä. Ei edes lapsista.
Lomaa odotan!!!

Mä olen äärettömän rakastunut mun uuteen takkiin, josta kuva siis edellisessä postauksessa. On vaan hieman vaativa vaate. On pakko meikata kunnolla, jos sitä käyttää. Räiskyvä pinkki yhdistettynä kalvakkaan naamaan ei ole ihan paras yhdistelmä.

Yksi aamu Dynastiassa puhuttiin kotivaatteista. Kaikki juontajat sanoivat vaihtavansa heti kotona rönttövaatteet. Koomikko Tina Fey on kuulemma sanonut et ennen neljääkymppiä ihmiset on samoissa vaatteissa, lähtövalmiina, kaiken aikaa, mutta neljänkympin jälkeen mukavuus voittaa. Koska mä olen se henkinen 27, niin ilmeisesti mun kotivaateaika koittaa vasta eläkkeellä. Mä en vaan osaa relata.
Yhden tutun pöyristykseksi sen sijaan osaan käydä kaupassa juoksutrikoissa, koska NIIN EI SAA TEHDÄ. Et voin mä joskus niihin jämähtää. Sentään.
Mun pitäis löytää jotkut tosi ihanat kauniit makeet rennot vaatteet, et voisin joskus olla rento, enkä aina farkuissa.
Kohta ehkä alan hengailla pikkumustassa, et tulis sitäkin käytettyä. Kuten yhden kaverin kanssa naureskelin, voisin kuvata itseäni pikkumekossa tekemässä jotain tylsää kotiruokaa.

Noniin, kattokaa nyt. En keksi mitään kirjoitettavaa. Haluaisin istua kaiket päivät bloggaamassa huikeita juttuja, mutta nyt ei ole huikeeta. Huoh!

Keskiviikkona mun pitäis olla ketoosissa, joten sit ehkä hip hop ja ping ja tsih-juttuja tiedossa. Odotetaan sitä.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Epäostolakko osa monta

Käytin junnun ja kaverin leffassa. Vieressä kirppari. Löysin niin hauskan rotsin, et pakko se oli kotiuttaa. Oottakaa kun näette kuvan. (Miksi sanon oottakaa, tuollahan se kuva on)


Vappu oli ihana myös. Sain ex tempore kutsun entisten hoitolasteni äidin bileisiin. Muutenkin oli kivaa, mutta julkkisasemani teki olon aika lämpimäksi. Porukka oli et "ai sä olet x, me ollaan kuultu susta niin paljon. Sä oot ihana."
 Aiheeseen liittyen. Luin aikanaan, kolme v sitten Anna-Leena Härkösen Onnen tunnin. Silloin en tykännyt siitä ja pidin sitä epäaitona. Olenko kokeneempi vai kyynistyneempi, mutta musta se oli todella aito ja rehellinen kertomus sijaisvanhemmuudesta.

Yksi juttu kirjassa kolahti erityisesti. "Kysyn taas kerran sen saman kysymyksen. Saanko olla oma itseni lapsen kanssa? Jokaista kirosanaa pitää vahtia, teeskennellä iloista vaikka väsyttää, leikkiä äitiä. Itse asiassa en tiedä olenko saanut olla oma itseni koskaan".

Tajuan tuon tunteen. Itse ehkä kyllä olen oma itseni, mutta koska se sisältää yllä olevaa, tunnen syyllisyyttä.