tiistai 16. joulukuuta 2014

Adhd?

Niin ollut riemastuttava tämä loppuvuosi.  Sen riemastuksen syytä on sekin et olen jokusen kilon hankkinut jokusessa viikossa. Elämän ainoa "helppo ilo" on syöminen. Blääh!

Tässä yhtenä päivänä minä ja mies molemmat  täytettiin biljoonasiivuinen pumaska, jossa kyseltiin lapsesta kaikkea mahdollista. Opetttaja tahollaan vastasi samoihin kysymyksiin. Eilen palaveerattiin koululla. Paikalla me, opettaja, erityisopettaja, terveydenhoitaja ja lääkäri. Pikkunen kokoontuminen siis.
Niin ovat huolissaan viidesluokkalaisesta, joka alisuoriutuu ja häiriköi. Siksi testit. Vastausten perusteella vahvasti  adhd:hen kallellaan. No sehän tästä vielä puuttuikin.
 Koulu ei voi enempää  tehdä kuin ovat tehneet. Meidän pitää nyt itse pakottaa perheneuvola ottamaan meidät vastaan, pyytää niitä testaamaan lapsi, saamaan psykologin palveluja ja mahdolliset lääkkeet.

Mukavaa toki, kaikki.

Mitäköhän muuta tänne kuuluu?  Esikoinen täytti 13 ja sitä juhlittiin ihanan leppoisasti sunnuntaina. Olin äärettömän rela. Kakun tilasin leipomosta, ostin paljon brietä ja sipsejä ja karkkia. Hämmästyttävän leppoisa olin, koska kävin jopa katsomassa esikoisen säbämatsin aamupäivällä ja tulin kotiin puoli tuntia ennen vieraita.
Ennen olin juhlapäivinä kireä kuin viulunkieli ja stressasin kaikesta. (Tästä syystä en oikein juhlia järkkäilekään)
Mutta siis kivat juhlat, ihana sankari.

Mistäköhän esikko niin viisaaksi on oppinutkaan? Sen elämässä on näemmä kauhea osa. Mun rauhoittelu ja sympatiseeraus. Esim. la mulla  oli megalomaaninen pimahdusromahduspäivä. Vollasin vaan.
Jossain vaiheessa ystävä kävi meillä mun kansssa hetken hengaamassa (salatupakalla), jonka lähdön jälkeen esikko kysyy lempeästi "oliko siitä iloa kun x kävi täällä sun kanssa höpisemässä".

Mutta kyllä, joulumieli hiljalleen hiipii. Parasta joulussa on se, että siihen sisältyy LOMAA jopa mulle. Paras joululahja.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Ääliö naisen vaatteissa

Se on kyllä outoa jos ei avioero paukahda tällä elämäntavalla. Kaikilla on kiire (mies) ja äkäinen väsy (mulla) ja olis jo loma-tuska (keskimmäinen), mikä teidän lasta vaivaa (keskimmäisen ope)
 No, aikani äkäiltyäni ja harrastettuani  äänettömyyttä, sain sanottua mieltä painavat asiat ihan järkevästi ja nyt tuntuukin, et ei meillä erota, vaikka kuinka on kaoottinen elämä.
 Sillai kiva fiilis näin joulun lähestyessä.

Pari ystävääni ovat paljon meuhkanneet mykistä miehistä. "Kuinka voi tietäää jonkun olevan vialla jos ei en sitä kerro". Olen myötäillyt ja meuhkannut mukana, kunnes jouduin taas menemään itseeni ja myöntämään olevani juuri sellainen itsekin. Mä keksin ongelmia ja etenkin keksin ongelmia joita ihan varmasti toinen miettii ja keksin valmiit repliikitkin sille toiselle ja sitten tietysti pahoitan mieleni toisen sanoista ja ajatuksista, jotka olen siis itse sen toisen ajatuksiksi keksinyt. Vielä en ole sentään kamoja pakannut ja lähtenyt "kun kerran tollalailla mulle puhut" ja sitten se toinen jäis kysymysmerkkinä seisomaan ja ihmettelemään "mä vaan kysyin mitä syödään".

Muistutukseksi itselle: Puhu, kysy. älä luule
Voisinko nyt sen tässä 44-vuoden iässä vihdoin oppia?

Luin eilen nahkakantista muuistikirjaani, jonne kirjaan kiinnostavia asoita, joita lukenut.
Viimeisin merkintä: En voisi elää ilman luomulaatuista kasvovettä.

Niin se vaan on, ihmisillä on kiinnostavia ajatuksia siitä, mitä ilman ei voi elää.


















torstai 4. joulukuuta 2014

Ei tarvitse pärjätä yksin

Eilen kahvittelin kaverin luona ja puhuttiin hurjan syvällisiä. Pääpuheenaihe oli muiden auttaminen ja miten pienestä se on kiinni että jaksaa, Eli pienikin apu auttaa.
Kotona luin Trendistä loistavan Kati Outisen haastattelun. Kati sanoi: "Minun ja Alexander Stubbin porukoiden ero on se et nämä eivät usko että elämässä tapahtuu jatkuvasti sellaista mitä ei voi hallita. Ne ovat sitä mieltä että kaikkien pitää pärjätä omillaan. Mä olen sitä mieltä ettei tarvitse".

Kuinka totta.

Se nainen, joka keksi Facessa ne hätäkahvit, on nero.  Kun se tosiaan on niin pienestä kiinni ettei romahda.
Joskus jopa vain se, et joka muu kuskaa lapset kouluun/päiväkotiin, on kullanarvoista, Tai käy kaupassa. Vahtii tovin lapsia. Ihan mitä vaan. Mutta se auttaa ettei ole yksin. Eikä ajatella, että jokaisen pitää pärjätä ihan itse.

Tänään toisen ystävän kanssa juteltiin facessa ja ystävä sanoi jotain tosi ilahduttavaa.
 Hän sanoi olleensa ennen lapsia ihan perse, mutta nyt jaksaa paremmin ihmisiä ja tajuaa että muiden käytöksen takana voi olla jotain. Ja että olen opettanut häntä eniten näissä jutuissa.
"Sellasta armollisuutta itteään ja muita kohtaan. Että vähempikin riittää. Että joku toinen voi olla tosi tiukilla ja siksi idiootti. Ja että elämä on.. Raadollista?"

Mä olin todella imarreltu. Keksinkin siitä sitten itselleni uuden ammatin. Armollisuuskouluttaja.  (Tässäkin pätee se vanha viisaus. Ne opettaa jotka ei osaa. Osaan kyllä muille olla armollinen, mutten itselleni.)
Kaveri alkoi heti googlettaa tuota ammattia ja tulokseksi tuli seurakunta, perhekerhot.
 Sen tien olen jo nähnyt. Olin kyllä perhekerhossa hyvä keskustelujen vetäjä aikuisten kahvihetkillä. Ainakin omasta mielestäni. Nyt mulla olisi siihen paljon enemmän annettavaa. Nämä viisi vuotta tällä alalla on ollut silmiä avartavaa.

Kun oikein miettii, niin aiemmin itsekin olin jonkin verrran sitä mieltä, että itse on pärjättävä. Et mitä ne äidit oikein vinkuu, mitäs läksivät äitihommiin.

Romahtamisesta tuli mieleen nää äitisurmat, Kun tapahtui se bussin alle ajo, niin some täyttyi keskustelusta. Kun tuli tämä uusin, Kuopion juttu, niin kaikki vaikeni. MIKSI? Kyllästyikö ihmiset jo murheeseen? Vai pelkääkö ihmiset, että se ekan casen saama suuri julkisuus sai tän toisenkin äidin miettiin et "jaa, noinkin voi tehdä, taidanpas minäkin. Ja jätänpä itseni henkiin, että pääsen sitten itse kertomaan mikä katkaisi kamelin selän".

Taas pääsen sanomaan Auttakaa toisianne.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Menin itseeni

Se on kauhea hetki, kun menee itseensä. Yhtäkkiä näkee kaiken ja punastuu häpeästä. Mä olen taas ollut karmea kermapersevinkuja. Siis oikeasti. Mä valitan siksi, että mulla on tylsää. TYLSÄÄ. Eikö tylsyyskin ole ihan oma valinta? Ja tylsyys on suhteellista. Voiko elämä olla pelkkää juhlaa?
 Aloin listata asioita: Näen ystäviä päivittäin, mulla on mahtavia ystäviä, perhe on herttainen, monesti, olen jotakuinkin terve, mulle tulee kaikki naistenlehdet, mulla on tarpeeksi rahaa normaaliin elämään.

Olen huomenna menossa viikottaiselle käynnille yhden ystävän luo. Juuri häntä ajatellessani punastuin. Hänellä on moni asia huonosti tai vähintään haastavasti, mutta etenkin rahallisesti tilanne on paha. Oikeasti paha.
Ja hänellekinkö olen valittanut tylsyyttäni?

JA sitten vielä sekin. Miksi yhtäkkiä päätin elämäni olevan tylsää, kun se hetkeä aikaisemmin, ihan samanlaisena, oli kivaa?
Aivan, ihminen kyllä välillä ihan itse päättää mielentilansa.

Mutta yhden vakavan epäkohdan mä tänään keksin. Nyt kun lapsilisät laskee, niin arvatkaa mitä. Se vie multa yhden viiinilaatikon maksaman summan.  Pöyristyttävää. Viinit vievät naisen suusta, noin vain,

maanantai 1. joulukuuta 2014

Yritä myöhemmin uudelleen

Huraa, taas uusi viikko eli uusi luku elämäni  romaaniin. Huomaatteko, maanantaisin kykenen aina huikeaan optimismiin.

Viikonloppuna harrastin äkäilyä, itsetuhoisuutta (?) ja kateutta. Muuta syytä ei oikeastaan löytynyt kuin syrjäytyminen ja uupumus.
Eilen kävin illalla ystäväni kanssa kävelyllä  ts. kuuntelin ystäväni elämän viimeaikaisia kääänteitä. Rehellisesti jouduin toteamaan, että jossain määrin ahdistaa tämä viime aikainen kuuntelijan rooli. Tai ettei tule väärin ymmärryksiä, niin täsmennän, että ahistaa se kuuntelu siksi, ettei mun elämässä tapahdu mitään kertomisen arvoista puhumattakaan siitä, että olisi edes mitään mainittavaa.
 Minä siis kuuntelen ja keskustelen, mutta oman elämäni kuittaan sanomalla EI MITÄÄN.

Hieman "kateutta" ilmassa siis.  Kadehdin myös muiden lomia, matkoja, vaatteita, vapaa-aikaa, mainitsenko vielä lomasuunnitelmat ja vapaan.

Sellaiset päivät oli siis mulla.

Tänään on ollut tosi hyvä viikon aloitus. Aamu sujui hyvin ja sutjakasti. Piste. Kävin koiralenkillä. Toinen piste. Kaveri kävi pikaisesti kahvilla. Naurettiin katketakseen kun vertailtiin viikonloppufiiliksiä, jotka molemmilla oli tasoa "kas, sillankaide", Nyt olen vielä saanut tehtyä aika hyvää alkuviikkosiivousta ja pullataikina kohoamassa. Kohta tulee toinen ystävä kahville poikansa ja koiransa kanssa. Kaikilla siis kivaa.

Ennenkuin huomaankaan on ilta ja harrastuskuskaukset alkavat.

Hyvä päivä!

jk. Esikoinen luki lempilukemistoaan eli Hellapoliisin nettisivua. Valitsi sieltää eiliselle ruoan. "Täytyy joskus kokeilla jotain uutta". Saatiin kookos-katkarapu pastaa.
Iltapalaksi ostetttiin ciabatta, johon tehtiin viiltoja, täytettiin valkosipulivoilla ja juustoviipaleilla, hetkeksi uuniin. Loppui muutamassa  minuutissa.