tiistai 12. elokuuta 2014

Kukin tekee, mitä parhaiten osaa

Eilen ensimmäisen koulupäivän kunniaksi paistoin välipalaksi lettuja. (kasvisruoka) Oli itsellä niin pollea olo, kun esikoinen toi kaverin kotiin YLÄkoulusta ja ¨pääsen rennosti heittään, et tulkaa syömään lettuja. Kyllä, mä kykenen itsekseni pätemään tällaisella.

Illalla pojat halus rannalle uimaan ja mies heti päätti viedä ne, onhan se ihme, et kaikki haluu tehdä jotain samaa. (Esikosta tuli kyl teini. Sen vastaus oli se njääf, en tuu, ei kun tuun sittekin. Meinas olla joku gangsta siis ensin, mutta palas lapseksi )
Mä olisin mennyt mukaan, mutta koko päivän hedari ja megaväsy esti. Makasin sohvalla sen sijaan.

Tuli vaan mieleen tästä, että onneksi meillä saa olla sellainen kuin on ja tehdä sitä missä on vahvoilla. Multa sujuu lettujen paisto ja mieheltä sujuu paikoissa käyttäminen.
Multa sujuu keittiön siivous ja mieheltä kärsivällisyys.

Tämä aamu menikin sitten normiarjessa. Riitelin junnun kanssa ja riitelin vielä lisää. Lopulta sanoin painokkaasti "nyt vois joku isäkin tähän juttuun jo osallistua, ennenkuin multa palaa pinna". Sit se kärsivällinen kohotti päänsä koneelta ja selvitti kaiken. Rauhallisesti.

En millään jaksa aamutappeluita.

Keskimmäinen söi aamiaista känny kädessä ja kuulokkeet korvilla. Sen kanssa keskustelu on mahdotonta. Se ei kuule tai ei ole kuulevinaan. Välillä karjaisee HÄH. Joskus siirtää kuulokkeita ja sanoo häh. Ongelma on vaan se, et ne kuulokkeet menee takaisin korvalle, ennenkuin ehtii vastata hähhiin ja sitten se homma alkaa taas alusta. 

Alakoululaisilla on ihanan helppo alku, mutta yläkoululainen käy sääliksi. Miten jo tokana päivänä voi olla koulua 8-15 ? Julmaa ihmisten kohtelua.
 Muistan ekan päiväni ravintolakoulussa. Luulin, että siellä on jotakuinkin vain infoa. Mutta ei. 9-16 oli päivän mitta. Kaksi viimeistä tuntia oli siivous oppitunti ja koulun siivous. Ja oli hirveä helle. Lasiseinät. Viisi hissitöntä kerrosta.
 Koulun jälkeen menin kotiin ja itkin koko illan. Olin melkein 25-vuotias. Yritän muistaa tämän, jos nuo omat paljon nuoremmat pojat pimahtelee iltaisin.

4 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Ihanaa, että pystyt olemaan kotona ja tarjoamaan juuri tehtyä välipalaa koulusta saapuville lapsille!
Aamutappelut ovat rankkoja, mutta niitäkään ei voi tässä elämässä välttää. Lapset eivät ole vielä koulunkäyntimoodissa ja väsymys painaa. Kyllä se siitä!
Eikä noilla isommilla ole enää koskaan helppoja päiviä. Meidän amislaisen tämä päivä on 8-16 ja aamulla jo soitti kiukuissaan, kun oli jäänyt trukin kanssa pihaan kiinni ja opettajat pahukset olivat vielä naureskelleet. Tyypille jonka kaikki tietävät olevan pilkuntarkka ja äkkiä hermostuva. No, onneksi sain pojan rauhoittumaan. Mutta tätä se on kaikilla. Voimia syksyyn!

Rva Kepponen kirjoitti...

Mulla osaamisen huippu osuu laiskotteluun ja turhanpäiväiseen puuhasteluun, missään ei arvosteta niitä :(

Tsemppiä koulunaloitus viikkoon. Minua hiukan harmittaa, että olen just työmatkalla, enkä päässyt saattamaan ekaluokkalaista itse. Pojasta varmaan oli kiva mennä isän kanssa.

P kirjoitti...

Sari, mua jotenkin liikuttaa et amislainen soittaa äidille äkämystyneenä. On ne siis lapsia vielä kauan :)
Olen aika kiitollinen vieläkin, että olen sitä välipalaa tarjoamassa täällä. Onhan se luksusta.

Kepposka, munkin osaamisen huippu on tekemättä jättäminen ja silmiesn sulkeminen. SIKSI olen iloinen aina kun jotain teen. Ja ihanaa et mies ei koskaan kysy mitä kummaa mä kaikki päivät teen? :)
Pojalle oli varmaan spesiaaliivaa mennä isän saattamana kouluun.

Leonida kirjoitti...

Noi välipalan tekemiset on tärkeä juttu! Itsekin olen ollut iloinen, että siihen on ollut mahdollisuus jo jonkin aikaa. Nyt tosin vähän vähenevässä määrin.

Tästä sun jutusta jäi haaviin se hyvä oivallus, että kukin tekee sitä, minkä parhaiten osaa. Miksi mä toivon, että mies hoitaisi välillä laskun maksuja, kun itse osaan ne hoitaa täsmällisesti ja virheittä. Ja toisaalta, miksi mun pitää yrittää sitä ruokaa laittaa pakon edessä (tai ideoida, että mitä syödään), kun mieheltä se onnistuu paremmin.

Nyt jo meillä mies hoitaa enimmäkseen imuroinnin (jota inhoan), ja mä pesen ihan mielelläni vessoja. :)

Mutta välillä harmittaa, etten voi delegoida lasten vaate- ja kenkärumbaa miehelle (pienet pois ja kiertoon, uutta kehiin, kausivaatteet ja kengät, jatkuvaa tekemistä), kun siihen menee niin hirveästi aikaa ja etenkin ajatusenergiaa, kun niitä nyssäköitä lojuu aina siellä täällä eri suuntiin menossa (roskiin, UFF, tutulle, sukulaiselle, kesä/talvivarastoon jne.).

Ehkä toi mies voisi ottaa lasten kaverien synttärilahjat ja muut aiheeseen liittyvät asiat hoitaakseen? Paitsi, että mä kyllä tykkään siitä hommasta.

Tätä pitää vielä kehitellä, koska jonkin pitää muuttua, kun mullakin alkaa olla noita työjuttuja enemmän.