sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kehityskohde

Kukaan, ette edes te, ole välttynyt kuulemast mun jalkatraumasta. No, olen kuitenkin ottanut ison askeleen, jättiharppauksen, seitsemän peninkulmansaappaan mittaisen harppauksen. Mä tykkään eniten mun jaloista juoksutrikoissa. Siis ihan käsittämätöntä. Ällistyttävää. En tarkoita, et näytän niissä hyvältäkään, en sentään, mutta en enää seiso peilin edessä puolta tuntia ennen lenkille lähtöä. Miettimässä, kehtaanko vai enkö kehtaa.
 Järkky askel sanon vaan.


Olis ihanaa kun joistain muistakin traumoista pääsisin eroon. Mutta nyt jo uskon, että se on mahdollista.

Tää viikko mulla on ollut lomaa.Aika täysin rinnoin nauttinut elämästä. Nähnyt ystäviä, liikkunut, siivonnutkin jopa. Perjantai iltana olimme esikoisen säbäjoukkueen kevätjuhlassa ja siellä jopa pelasin yhden vaihdon. Ennen kuulumatonta.

Lauantaina oli se kauan kammoamani vollotuspäivä. KEVÄTJUHLA. Salissa omat lapset ei esiintyneet, mutta silti itkin. Tyttöbändi lauloi "isä olen täällä maailman toisella puolen" ja yhyyyy. Junnu kysyi vähän väliä miksi mä itken. Lopulta suutuin!!! ja marssin ulos salista, vessaan pakoon,  juuri suvivirren alkaessa.
Salista mentiin sitten esikoisen luokkaa kohti ja törmäsin kaveriin, joka virnistellen kysyi olenko jo itkenyt paljonkin. Ärähdin et turpa kii, tai hakkaan sut. (Oikeesti, sanoin) Kaveri hekotteli et okka, hän on hiljaa.
No luokassa vollasin tietty. Ja esikon miesope itki. Ja taas itkettiin kaikki. (Voisko muuten miettuä sitä vaihtoehtoa, et jalkatrauman jälkeen otan uudeksi kehityskohteeksi käytöstavat. En mä ehkä voi sanoa ihmisille hakkaavani niitä, jos ne ei ole hiljaa.)

Juhlan jälkeen käytiin himassa vaihtamassa vaatteet ja mentiin miehen kanssa auttaan ystävää muutossa. Ihan iloisena ja reippaana siinä täytettiin kuorma-autoa. Kun auto oli lastattu, ystävä sanoi, et nyt hän ei taida  voida katsoa muhun. Sit halattiin ja minä itkin niin et nyyh nyyh vaan. Otin yhden (meidän) muovilaatikon ja pistin päähäni ja sen alta mumisin ystävän miehelle heipat. Lapsille en sanonut sanaakaan, kun oli vaan pakko hilpasta himaan. Kotona itkin ja keksin kiukuttelun aiheita. Ja itkin.

Lopulta yksi kaveri päätti pelastaa mut murheen alhosta ja käski mut terassille yhdelle. Oli ihanaa käydä ihmisten ilmoilla ja puhua muita juttuja. En kehdannut itkeä.

Tänään olen siivonnut, historiallisen hyvin eli pesin lattiat. Käynyt kaverin kanssa kävelyllä. Opetellut tulostamaan valokuvia mun uudella laitteella. Seurustellut anopin kanssa. Ollut lapsille aika kiva. Traagisena hyvästellyt miehen, joka taas lähti. "Kaikki jättää mut, mulla ei ole enää ketään".



3 kommenttia:

Taru kirjoitti...

Sun päivähän on ollut melkein yhtä itkua kuin mun Ranskan matka vuonna 1996 ;)

Naurua viikkoosi, muru! Muista pro ja super asenne!

marikan polut kirjoitti...

aika hyvä kehityskohde jos multa kysytään, nimittäin tuo ettei uhkaile mottaavansa muita.
Pidemmän päälle varmaan pelastaa vaikeuksilta (esim. vanhainkodissa ollessa jos uhkaa motata hoitajaa, voi olla etteivät ne tule vaikka viikkoon kääntämään ja joutuu tuijottamaan apaattisena seinää tmv. tylsää)

P kirjoitti...

Elisa, Juu, mua ei kyllä tällä itkumäärällä vois päästää rasnkaan. Kääntäisivät jo kentällä kotiin.

Marika, hieman nauratti/järkytti toi oma uhkaus. No, onneksi sen kuuli kaveri joka tuntee mut eikä soita poliisille. taidan viettää liikaa aikaa poikalasten kanssa...
Hyvä huomio tuo kyllä on. Vanhainkodissa olisin pulassa :)