keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Matka-angst

En olisi minä,  jos en kykenisi tuntemaan huonommuutta siitäkin, etten ole matkaihminen. Juu en ole. Oli muksaa olla reissussa, mutta ihanampaa olla kotona. Ainakin nää ekat tunnit.

Eilen oli piiitkä matkustuspäivä. Olin ilmeisesti poikki, koska ajatuskulkuni meni näin: en mene enää ikinä perheen kanssa matkoille, en enää mene miehenkään kanssa matkoille, en mene kenenkään kanssa matkoille, haluan asua yksin.
Ihan hurjan onnekasta, etten sanonut mitään ääneen. Paitsi sen osuuden, etten enää ikinä aio matkustaa.
Missään nimessä esim.mies ei tehnyt mitään sellaista, että olisin siihen hermostunut tai suuttunut. Lapset (osa niistä) tympi mua välillä sikana, mutta kuulemani mukaan, ne saattaa riidellävähemmän kuin keskivertolapsi.
Et mun angsti ei liity kehenkään muuhun kuin itseeni.

Mä kaipaan rauhaa ja yksinoloa. Matkoilla se on mahdotonta. Liki mahdotonta. Musta on aika uuvuttavaa olla koko ajan jonkun kanssa. Haluan olla yksin. Rauhassa. Ilman et on pakko tehdä jotain.

Edelliset reissut perheen kanssa me ollaan aika tehokkaasti ohjelmoitu. Joka päivä suunniteltu joku isompi häppening minne mennä.
Nyt ennen matkaa molemmat oltiin mietitty, et jospa hieman iisimmin otettais.Hengailtais enemmän.  Ei käytettäis herätyskelloa muina kuin Legoland-päivinä.
Ihan kiva muuten, mut parin lapsen kinasteluaikaa se lisäs. Jos ne pitää toiminnassa, jää tappelulle vähemmän aikaa. NO, kyllä ne Legolandissakin osas. Jonossa hakkasivat toisiaan ja karjuivat.  Et niin.

Mutta niin, jospa nautin siis vain suomesta ja arjesta. Aina ajoittain käyn jonkun kaverin luona skumpalla ja kävelyllä tietysti, muuten piileskelen omassa kodissa. Annan miehen reissata, enkä yhtään kadehdi. (ja en muuten kadehdikaan)

Eilen väsymyksen kourissa inhosin jotakuinkin jokaista vastaantulijaa lentokentällä. Eli siis kadehdin. KAIKKI oli kauniita ja tyylikkäitä ja hoikkia ja tyylikkäitä ja nuoria ja tyylikkäitä. Tunsin itseni vanhaksi Uff-possuksi.
 Sekin hieman naurattaa tänään, kun olen pirteä. Väsyneenä en näemmä kykene sympaattisuuteen ja positiivisuuteen.
Onneksi olen kotona ja pirteä.
 Aloitin jo "uuden" elämänkin. Mieskin hokas, että "kuuri" alkoi, kun olin ottanut kanapihvejä pakastimesta sulamaan. Niin olen possu, että ahistaa. Äkkiä äkkiä vanha kunnon terveellinen elämä alkuun ja lenkkikamat päälle.  Onneksi ei ole kuuma, niin jaksaa lenkkeillä...



sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Inhorealismi

Heips vaan täältä Tanskasta.
Eilen jouduin sanomaan, että perheen kanssa lomailu ei ansaitse peräänsä yhtään sydäntä. Statusmaailmassa siis. Kuka nyt muuten sydämin puhuis?
(Eilen muuten pohdin sitä, kuinka laiskoiksi facebook ihmiset tekee. Kaikki vaan tykkää toistensa kommenteista, mutta juuri kukaan ei sano mitään. Miettikää jos livemaailmassa ihmiset vaan nostais peukun pystyyn, jos joku jotain kiinnostavaa sanois. Jos kukaan kohta enää mitään sanoo.)

Mutta siis siihen lomailuun.  Olen luullut olevani inhorealisti, mutta olenkin epärealisti. Ihan eri asia. Mä todellakin saan hepulit ja tuskakohtauksen, jos pojat (kaksi) yhtään tappelee tai huutaa tai mitään. Olen junnullekin yrittänyt opettaa, et ei veljien kanssa riitely tee siitä pahista, vaan et sellaista elämä on, joskus riidellään.  Miksi sitten suhtaudun siihen tosi tilanteessa toisin? Mä ihan oikeasti vihaan jokaista sekuntia, johon kuuluu kirkuminen ja kovana kaikuva kirosana. Melkein itkettää. Eikö noi ipanat tajua, että haluan olla  amerikkalaisessa elokuvassa, jossa vaan tanssitaan ja lauletaan.

Ei täällä koko aikaa tapella. Mutta esim. edellisen kappaleen aikana pojat ehti aloittaa ja lopettaa fudiksen peluun. Junnu suuttuu sekunnissa ja sit on helvetti irti.

Toinen tuskastumista aiheuttava asia on yksi pojista, joka sanoo joka ehdotukseen: en halua, ei kiinnosta, jos mennään sinne niin kauan ollaan ja entä jos en ehdi pelaamaan.
 Kyllä, yksi pojista haluaa täälläkin olla koko ajan koneella ja kaikki tekeminen on pois koneajasta hänen mielestään. Onneksi niin paljon tehdään, että koneaikaa ei täällä kauheasti ole. Ja kysymys: miksi me oikeasti otettiin mökki, missä wifi ja miksi annettiin ottaa kone mukaan. Tyhmät me.

Illalla mies katsoo fudista, pojat koneella ja mä luen. Laatuaikaa????

Eilen oli jotensakin sympaattinen ilta. Oltiin lomakylän juhannusjuhlassa. Tai kesäjuhlassa. Joku se oli.
Junnu yritti saada itselleen kaveria ja sitä oli sairaan hauskaa (ja säälittävää) seurata. Kauheesti höpisi parille ikäiselleen pojalle ja välillä kävi meiltä kysymässä, miten sanotaan niin tai näin jollain vieraalla kielellä.
Yhdessä vaiheessa heppu sanoi "nyt tulee läppä jos tajuat mitä tarkoitan" ja me miehen kanssa hekoteltiin, että tajuskohan se toinen...

Isot pojat otti fudiksen mukaan ja se keräs sitten aikamoista suosiota, eli iso lauma poikia pelas joukolla. Melkein tippasilmässä katsoin, että jopa mun liikuntaa ja ulkoilua vieroksuva lapsikin juoksi kentällä ihan iloisena.
Pojat oli onnessaan, kun saivat puhua englantia. Mä olin onnessani et uskalsivat.

Mä olen tehnyt historiaa lähes säällisillä elintavoillani. Lähtöpäivänä olin lihava ja kurjavointinen. Ahisti. Sen jälkeen olenkin syönyt pääasiassa fetasalaattia. Käynyt kävelyillä. Juonut viiniä hillitysti. Herkutellutkin aika hillitysti.
Lähes odotan kotiinpaluuta, että saan syödä ja liikkua juuri kuten haluan. Mutta jos ensin nauttisin tästä perheajasta :D

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Inspis

Mä sain yhtäkkisen, kauan kaivatun, inspiraatiopuuskan. Katsoin naamakirjassa yhden tuttuni kuvaa. Kuva oli otettu näissä tän päiväisissa suunnistuskisoissa. En saanut silmiä irti kuvasta. Varsin kaunis ja sutjakka nainen juokstrikoissa, onnellisen näköisenä. Kiehtovan tästä teki se, et alle vuosi sitten se nainen painoi 130 kiloa. Pääsi vatsalaukunohitukseen ja aloitti urheilun. Näyttää hyvältä ja on onnellinen.
Tuli sellanen vau-fiilis. Jos joku niin iso ja liikkumaton saa itsensä noin reippaaksi ja urheilulliseksi, niin ei kai se mullekaan voi olla  mahdotonta.

Tässä viime ajat mä olen keskittynyt herkutteluun ja välitettavan vähäiseen liikuntaan. Olen ollut pari viikkoa niin kiinni, että aika kotiorja olen vaan ollut. Parilla kävelyllä ja muutamat kyykyt suorittanut. NYT haluan enemmän. Paremman ja reippaamman elämän kiitos.
 Tänään olen vain ja ainoastaan nysvännyt kotona. Istunut keittiössä ja juonut kahvia ja lukenut kirjoja. Monikossa.
Odottanut huomisaamua, jolloin alkaa LOMA. Kuusitoista päivää LOMAA.
 Todellakin aion nauttia, olla perheen kanssa ja  urheilla. Nyt ei yhtäkään tekosyytä. Urheilen. Juu, rakas ystävä ja pt (meinasin kirjoittaa pms) on poissa, mutta HITTO mä selviän itsekin. Pitää varmaan peeteen kanssa perustaa yhteinen "laiska ja lihava keski-ikäinen ämmä liikkuu-blogi" ja näyttää kaikille. Tai siis itselleni.

Tänään ollut sellainen olo, että olen todellakin tylsä ja nuiva keski-ikäinen akka. Sellanen blääh-nainen. (Järjellä tiedän, että olen vain loman tarpeessa ja hieman yksinäinen)
Tällä viikolla olisi pitänyt nähdä ystävä ja eilen olla juhlimassa Elisaa, mutta kun mies oli poissa ja lastenvahtia ei ole, niin marttyyrinä kököttänyt täällä marisemassa.

Mutta nyt se muuttuu. Kaikki tylsät hetket käytän liikkumiseen. Ja jos ei ole tylsiä hetkiä, liikun silti.


perjantai 6. kesäkuuta 2014

Ketä mä oikein yritän huijata?

Niin on kuulkaas vaikeaa tuo oikein syöminen. Joka päivä aloitan kunnollisen elämän. Munakasta, salaattia, lisää munaa ja salaattia. Illalla sitten pari Croque monsieur leipää ja pari lasia punkkua. What? Why?
Tuli tunne, et huijaan itseäni aika pahasti. Toisaalta taas, jos mä söisin aamusta asti mitä milloinkin sattuis huvittamaan (poikien leipomaan porkkanakakkua, suklaapikkuleipiä) niin sehän se vasta paha olis. Et ehkä ne normaalit hoikat ihmisetkin syö pääsääntöisesti kunnolla ja välillä huonosti, eikä se ole mitään huijauseloa. Ongelma on se, et mun ylipaino pyrkii takaisin ehkä eri lailla, kuin hoikkien.

Minä en aio siirtyä suurempiin farkkuihin!!!!!

Eilen mulla oli hieman pettymysvapaapäivä. Olin taas odottanut vapaata. Mutta kukaan ei leikkinyt mun kanssa, oli liian kuuma lenkkeilyyn, ei ollut varaa käydä shoppailemassa ja mitäs muuta vielä.
 Aamulla lenkkeilin koiran kanssa, hikoilin pihalla, laiskottelin sisällä, paimensin poikia, sain junnun bestiksen yökylään, katsoin Klikkaa mua-sarjan vikat jaksot, katsoin Suurimman pudottajan finaalin ja söin sipsejä. Niin on hauskaa ihailla niitä pudottajia ja syödä uberväärin samalla.

Tänäänhän toki aloitan uuden elämän. Lenkitän koiraa, käyn kirpparilla, käyn kaverin kanssa kävelyllä, lenkitän koiraa, teen kyykkyjä, lakkaan kynsiä.

Aikas lomaisaa oikeastaan.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kehityskohde

Kukaan, ette edes te, ole välttynyt kuulemast mun jalkatraumasta. No, olen kuitenkin ottanut ison askeleen, jättiharppauksen, seitsemän peninkulmansaappaan mittaisen harppauksen. Mä tykkään eniten mun jaloista juoksutrikoissa. Siis ihan käsittämätöntä. Ällistyttävää. En tarkoita, et näytän niissä hyvältäkään, en sentään, mutta en enää seiso peilin edessä puolta tuntia ennen lenkille lähtöä. Miettimässä, kehtaanko vai enkö kehtaa.
 Järkky askel sanon vaan.


Olis ihanaa kun joistain muistakin traumoista pääsisin eroon. Mutta nyt jo uskon, että se on mahdollista.

Tää viikko mulla on ollut lomaa.Aika täysin rinnoin nauttinut elämästä. Nähnyt ystäviä, liikkunut, siivonnutkin jopa. Perjantai iltana olimme esikoisen säbäjoukkueen kevätjuhlassa ja siellä jopa pelasin yhden vaihdon. Ennen kuulumatonta.

Lauantaina oli se kauan kammoamani vollotuspäivä. KEVÄTJUHLA. Salissa omat lapset ei esiintyneet, mutta silti itkin. Tyttöbändi lauloi "isä olen täällä maailman toisella puolen" ja yhyyyy. Junnu kysyi vähän väliä miksi mä itken. Lopulta suutuin!!! ja marssin ulos salista, vessaan pakoon,  juuri suvivirren alkaessa.
Salista mentiin sitten esikoisen luokkaa kohti ja törmäsin kaveriin, joka virnistellen kysyi olenko jo itkenyt paljonkin. Ärähdin et turpa kii, tai hakkaan sut. (Oikeesti, sanoin) Kaveri hekotteli et okka, hän on hiljaa.
No luokassa vollasin tietty. Ja esikon miesope itki. Ja taas itkettiin kaikki. (Voisko muuten miettuä sitä vaihtoehtoa, et jalkatrauman jälkeen otan uudeksi kehityskohteeksi käytöstavat. En mä ehkä voi sanoa ihmisille hakkaavani niitä, jos ne ei ole hiljaa.)

Juhlan jälkeen käytiin himassa vaihtamassa vaatteet ja mentiin miehen kanssa auttaan ystävää muutossa. Ihan iloisena ja reippaana siinä täytettiin kuorma-autoa. Kun auto oli lastattu, ystävä sanoi, et nyt hän ei taida  voida katsoa muhun. Sit halattiin ja minä itkin niin et nyyh nyyh vaan. Otin yhden (meidän) muovilaatikon ja pistin päähäni ja sen alta mumisin ystävän miehelle heipat. Lapsille en sanonut sanaakaan, kun oli vaan pakko hilpasta himaan. Kotona itkin ja keksin kiukuttelun aiheita. Ja itkin.

Lopulta yksi kaveri päätti pelastaa mut murheen alhosta ja käski mut terassille yhdelle. Oli ihanaa käydä ihmisten ilmoilla ja puhua muita juttuja. En kehdannut itkeä.

Tänään olen siivonnut, historiallisen hyvin eli pesin lattiat. Käynyt kaverin kanssa kävelyllä. Opetellut tulostamaan valokuvia mun uudella laitteella. Seurustellut anopin kanssa. Ollut lapsille aika kiva. Traagisena hyvästellyt miehen, joka taas lähti. "Kaikki jättää mut, mulla ei ole enää ketään".