Tiukkapipoinen porvarisrouva

Sellainen on musta tullut. Matkustettiin miehen kanssa lauantai-iltana junalla suureen kaupunkiin. Vaikka kello oli vasta 20, oli vaunussa sankoin joukoin "epämääräistä" päihtynyttä ainesta. Sanoin ehkä hieman liian äänekkäästi et takaisin tullessa juna taitaa olla pullollaan NÄITÄ. Mies sanoi et jopas susta on tullut pikkukaupunkilainen tiukkapipoinen porvarisrouva. Iloisena totesin, et niin onkin. Mies painokkaasti sanoi vielä et "ei kun ihan oikeesti, on susta sellainen tullut". Hymyilin aurinkoisesti et Joo joo, olen ihan oikeasti.
 Mentiin Club!act oneen, joka oli huikean hauska kokemus. Stand up livenä on ehdottomasti uusittava kokemus. No mut, siellö jatkoin tätä tiukkapipolinjaa.  Meidän eteen tuli kovaääninen ja ilakoiva seurue ja huolestuneena miehelle taas sanoin "ihan kuin olisin lasten kanssa liikenteessä, samalla tavalla huolestuttaa osaako en käyttäytyä ja olla hiljaa". Mies epäilee vahvasti, et alan kirjoittaan lehtien tekstaripalstalle tuohtuneita viestejä kansalaisten huonoista puuhista. Stand upissakin kiroillaan ja kaikkea.

Siis missä on menevä ja rela MINÄ? :) Musta on tullut ÄITI, jonka pitää enemmän kulkea maailmalla, ettei jokainen ääni saa mua tolaltaan....

Jos ette ymmärtäneet, niin mulla ja miehellä oli ihan oikea vapaailta, ensimmäinen 11 kuukauteen. Tasan. Ystävä vahti muksuja ja me käytiin syömässä ja stand upissa. Mahtava ilta muilta osin, paitsi paluumatkan. Siis miksi miksi miksi yöjuna kotiin kestää vuosikausia? En pysynyt taaskaan hereillä. Ja kotona piti heti ottaa lääkettä ja mennä nukkuun. Kuinka väsynyttä ja keski-ikäistä. Kellekään en suosittele tätä ikää. Hyh!

Lataunut olen jossain määrin joka tapauksessa. Tälle viikolle on luksustakin tiedossa. "Työ" lähtee lomalle ja saadaan muutama päivä olla oman perheen kesken. Heti vappupäivänä mennään yhdessä leffaan, To ja pe aamupäivät on vapaita ja saan olla yksin kotona. Yksin. Tai urheilemassa. Ihan missä vaan. Ah!

Huomisen jos siivois ja tyhjentäisi kaappeja ja loppuviikon vaan nauttis elämästä.

Pikkiriikkinen elämä

Mä hurahdin tohon Pientä elämää etsimässä- kirjaan ihan tosissani. Kirjailija puhuu asioista, joita mä ajattelen, vaikken ole osannut sanoa ajattelevani niin. Erityisen suuren vaikutuksen tekee se, miten hän myöntää äitiyden olevan oma koetinkivensä. Niinpä! On se sitäkin ajoittain.
Tajusin eläväni aika pientä elämää. Ja se  on mulle haaste, vaikka siitä myös nautin. Jos elää pikkuista elämää ilman hurjaa härdelliä, joutuu tulemaan itsensä kanssa aika hyvin toimeen. Mähän en ole niitä ihmisiä, jotka omassa seurassaan viihtyy. Eli mullehan olisi helpompi elämäntapa pitää itseni tosi kiireisenä. Kun on kiire, ei ehdi miettiä.
Osaanhan mä sen täällä kotonakin. Pyrin kyllä siihen, et mun kiireet on kivoja kiireitä. Eli ensin nähdään tämä kaveri ja sitten menen toisen kaverin kanssa kävelylle. Ihanne on, et seikkailujen jälkeen saan laittaa lapset suoraan sänkyyyn ja saan se pienen hiljaisen hetken. (Eilinen hiljainen hetki kesti reilun tunnin. Katsoin 27 dresses elokuvaa, hotkaisin puoli pussia sipsejä ja yhden siiderin ja nukahdin reilusti ennen leffan loppua)

Kirjasta poimittua
- Miten sitä perheenäkään osaisi viettää aikaa? Kaikki tuntuu oudolta ja teennäiseltä. (Mä niin nykyään tunnistan tämän. Kun lapset oli pieniä, oli helppoa ja hauskaa tehdä asioita yhdessä. Nyt kun kaikki on kasvaneet ja kiinnostuneet eri asioista, on ajoittain tosiaan teennäisen oloista "pitää hauskaa yhdessä".)

-Tässä vaiheessa äitiyslomaa minä viime kerrallakin masennuin. Tässä vaiheessa omat ajatukset alkoivat pelottaa, eikä niiden kanssa kestä olla.

-Jotta tapahtumaköyhempi elämä olisi onnellista elämää, suhteen arjen pikku askareisiin pitäisi muuttua.

-Tuleva syksy aukeaa eteeni kuin pimeä tyhjä tasanko vailla odotettavaa. (Tämän kirjailija sanoi miehelleen, kun piti lopettaa rahan käyttäminen pakon edestä. Tunnistan ajatuksen valitettavan hyvin tällä hetkellä. Vaikka väitän etten ole shoppailija, niin ahdistaa tällä hetkellä, kun tuntuu ettei rahaa saa käyttää mihinkään. Mitä mä sitten teen? Kysymys on tyhmä, mun suurimmat huvit ei vie rahaa. Kahvittelu kaverin kanssa on lähes ilmaista.)

Mutta sitten taas muna opetti kanaa. Kysyin esikoiselta onko hän onnellinen. "Joo". Miksi. "En tiedä". No mikä sut tekee onnelliseksi? "Perhe" sanoi poika katsettaan koneelta nostamatta.
 Näin helppoa se on.

Tunnustus eiliseltä.
Juttelin sossuni kanssa puhelimessa ja sanoin edellisenä yönä menettäneeni hermoni. Rakas hoitolapseni on kova kirkumaan kiukusta, sellainen uhmakirkuna. Nyt teki sitä yölläkin jos kehtasin vaikka siirtää hänen jalkansa pois naamani päältä. Jotakuinkin viitisen kertaa sain kirkunaa korvaani kesken unen ja lopulta karjaisin Turpa kiinni.
Sossu nauroi et "kerrankos sitä nyt noin sanoo, olisit voinut pahemminkin sanoa". Miten kevyt olo tulikaan. Ja huomaatteko, meiltä ei vaadita yli-ihmisyyttä?

Meaning of life

Tämä on jo liian lannistavaa munkin kirjoittamaksi. Varoitus.

 Aloin vasta nyt lukea Marikka Bergmanin kirjaa Pientä elämää etsimässä. Alussa puhutaan kuinka multitasking on pahasta. Ja sanotaan "Suhtautuminen elämään tekemislistana johtaa likinäköiseen perpektiiviin. Jos listan asioita vain kiireisenä toimittelee ja ruksailee yli, hämärtyy käsitys kokonaiskuvasta, miksi oikeastaan teen tätä. Mikä on tämän elämänvaiheen tarkoitus, tämän päivän merkitys."
 Ja sitten, aina kun alan miettiä tällaisia, mulle tulee mieleen et täällä sitä vaan puuhastellaan, what's the point, ei pointtia, ei mun tarttis ees olla täällä". Öö, ei varmaan ollut kirjoittajan tarkoitus ajaa lukijoita itsemurhaan.
 Mulle ei ajattelu sovi, mulle sopii ihan vaan eläminen ja tekeminen. Hymiö.

Mä haluan olla tarpeellinen ja haluan olla huvitettu. Viihdytetty.

Kinttupolkujen Marika kirjoitti juuri hauskan arvostelun nomadielämästä kertovasta kirjasta. Mä ahdistuisin nomadina täysin. Ei mua kertakaikkiaan tipan vertaa huvittais olla vaan ympäri maailmaa hengailija. Kamala ajatus. Ihan liikaa jäis aikaa sen miettimiseen, mikä on elämän tarkoitus. Ei ainakaan hengailu. Mun tapauksessa.
Ja mitä ne nomadit muuten tekee eläkeiässä? Hengaa aina vaan jossain? Uh!

Treffit

Mulla oli eilen loistavia ajatuksia, mitä halusin päästä tänne kirjoittamaan tänään. Mut jessus, koko aamun olen kuunnellut kaksivuotiaan kirkumiskilareita ja kaikki ajatukset, eritoten positiiviset ja kiinnostavat, katosi päästä. Eli kyllä, melu saa ihmisen luovuuden katomaan. Ja voimat.

Mut jotain jäi eilisestä käteen. Ystävä ilmoitti tulevansa la iltana meille lapsenvahdiksi, jotta miehen kanssa päästään leffaan tai jonnekin. Laitoin miehelle tekstarin ja se oli et "jee, meillä on treffit". Lause sai mut lähes jännittyneesti tirskumaan. Ja huom, menen siis leffaan miehen kanssa, jonka kanssa olen asunut lähes 14 vuotta. Et hieman ollaan vieraantuneita näemmä :)
Mut jos tää olis uusi alku :)  (Hymiö hymiö)

Mut onko aika ihana ystävä mulla? On.

Tänään junnun bestis tulee meille ip leikkimään, palautan sen kotiin puoli kuudelta ja sieltä kiidän toiselle kaverille vahtimaan illaksi sen poikaa. Kuulostaa hienolta, mutta oikeasti junnu ja sen kamu leikkii ja mä katselen ton pienimmän kanssa Nalle Puhia ja juon kahvia. Ja sieltä pääsenkin kotiin suoraan laittaan lapsia nukkumaan. Helppo ilta. Ja saan olla poissa kotoa mikä nykyoloissa on luksusta.

Huvittavaa sinänsä. Useimmat ihmiset kokee olevansa liian vähän kotona. Yksi kaveri just tänään sanoi, et hän inhoaa elämäänsä, koti on vaan varikko, jossa välillä ehtii käydä kääntymässä. Hän haluaa uuden elämän ja uuden työn. Ja menee Pride-koulutukseen. Hymiö!

Mulla oli tänään koko päivän työkoulutus. Ne on aina aivan mahtavia päiviä. Aiheetkin toki kiinnostaa, mutta parasta on työkavereiden tapaaminen ja ruoka. Te kaikki työssäkäyvät, ette ehkä arvosta samoja asioita yhtä paljon. Ehkä työkaverit on parhaimmillaan pari kertaa vuodessa tavatessa....
 Tänään hämmästelin taas sitä, et kun paikalla on kolmisenkymmentä ihmistä, niin miksi niistä vain 1-3 avaa vapaahetoisesti suunsa. Yllätyttekö siitä faktasta, et mä olen yksi niistä? Mä hämmästelen sitäkin, et itsestäänselvyytenä ryhmätöiden esittelyssä mut lykätään aina selostajaksi. Miten kaikki tietää, et mä uskallan puhua?
Tää sama vain 1-3 osallistuu ilmiö on muuten kaikessa sama. Kaikissa harrastusjutuissa ja kouluissa missä tarvitaan tekijöitä, on ne noin kuusi samaa tyyppiä, jotka tekee kaiken. Mä en ole niitä enää. Mun aika ei riitä, kiinnostus saattais riittää, mutta en repeä joka juttuun.

Perheellä meni ennakkoon pasmat sekaisin, kun kuulivat, että olen päivän poissa. "Miksi meet koulutukseen, miksi se MUKA kestää koko päivän, miksi sun muka on sinne mentävä, kuka meitä oikein hoitaa". Muistutin poikia, et niillä on oikein hyvä isäkin.
Eilen illalla esikoinen aloitti ton litanian ja ärähdin, et on se kumma et mun poissaolot aiheuttaa tälläsen ristikuulustelun, mut isi saa olla päiväkausia poissa ilman kyselyitä. Esikoinen vastas, et se johtuu siitä, kun me rakastetaan sua niin paljon. Menin sanattomaksi.

Koulutuksessa saatiin kaverin kanssa hervoton naurukohtaus. Yksi kollega on todella nuiva ja hapan keski-iköinen nainen. Harmaana ja happamana se mökötti, eikä osallistunut mihinkään. Niin, meillä oli improryhmä paikalla meitä aktivoimassa ja naurattamassa.
Lopuksi piti täyttää palautelomake, jossa kyseltiin mm. päivän tunnelmasta. Kaveri kuiskas mulle, et hapan varmaan vastaa "paska tunnelma ja harmaat hiukset lisääntyi". Ei sit kyetty keskittyyn mihinkään, kun räkätettiin niin paljon.
Mut oikeasti, jos musta noin huumorintajuton mököttäjä tulee, niin saa tintata. (mut antakaa joskus armoa)
  (Samaisen kaverin kanssa kerättiin muuten jokunen hämmentynyt ilme. Yksi kollega kertoi, et heillä oli kerran niin rankat kaksi lasta, et he joutui miehen kanssa sen takia nukkuun eri huoneissa. Me räjähdettiin nauruun, et mitäs tossa, me nukutaan aina eri huoneissa". Ei olla valtavirtaa näköjään. )

Loistopäivä!

Haastavinta muuten oli tällainen tehtävä: kirjoittakaa ylös miksi olette työssänne hyviä. Kaikki oli et "Ööh, hyviä, työssä, milloin"??? Välillä olemme hieman uuvahtaita näemmä, kaikki.

Valokynä

Nyt on marinat maristu. Olen vuodattanut fiiliksiäni niin paljon ja etenkin neutraaleille tahoille, että olen puhdistunut. Ihan puhdas ja tyhjä ja uusi.
Anteeksi kaikki, joille olen tuottanut kärsimystä.

Mutta kun tässä on nuivat ja rankat ajat takana, niin eilinen kommentti piristi ja hävetti.
Työasioissa sain kuulla, että olen niin valloittava persoona, että saan kaikki puolelleni jne. jne. Tiedän, kyllä. Mutta se nolo asia oli se, et ihan kaikki läheiset ei varmaan tuota allekirjoita. Miksen osaa olla läheisteni kanssa aina samanlainen kuin työasioissa? No ehkä siksi, et sitten en olis edes inhimillinen ihminen.
Mä kaikesta vuodattamisestani huolimatta olen aika pidättyväinen ihminen ja pidän itselläni asioita. Ja sitten kun niitä haudon, niin pimahtelen. Läheisille, turhasta.
 Nyt viime aikoina olen vatvonut niin synkkiä, et ihan kauhistuttaa. Sen johdosta eilen töksäytin miehelle, et olen meistä huolissani. Se naurahti, et ainahan sä olet jostain huolissas. Se siitä keskustelusta. Mutta voitteko uskoa, se auttoi. :)

Aiheeseen liittyen aamulla vitsailtiin. Mies sanoi et silityslauta pitää laittaa vaihtoon. Olin et jaahas, pitääkö mutkin laittaa vaihtoon, kun olen jo hieman kulahtahtanut minäkin.

Olen muuteb ihan oikeasti kulahtanut. Tällä viikolla olen havahtunut siihen, et valokynä ON tarpeellinen tuote. Poskipunakin on hurjan hyödyllinen.
Miten voi yhtäkkiä vanheta vuosia? Tällä viikolla työnohjauksessa käydessäni työkaverit kaikki sanoi et näytän tosi väsyneeltä. Byhyh! Missä mun nuori hehkeys on?

Kävinpä tässä myös passikuvassa. Se se vasta nöyryyttävä kokemus on. Kenelle ihmiselle sopii olla hymyilemättä? Paitsi huippumalleille. Mä näytän kuvassa todella vanhalta ja väsyneeltä ja mulla on Sari Sarkomaan väsyneet spanielin silmät ja roikkuvat piirteet. Todellisuus iski suoraan naamaan.

Mutta hei, sehän on vaan pintaa. On on! Sisäinen kauneus loistaa kauas......

Lehtikatsaus, pitkästä aikaa

Viime aikojen suosikkeja/havahduttajia:

Psykologi Ilona Rauhala ei usko, että on riittävän hyvää vanhemmuutta, on vain epäonnistuvaa vanhemmuutta. "Kun hyväksyy sen, voi voi ottaa lapsista rennosti vastuun ja lakata kalastelemasta heidän synninpäästöään".

Kodin kuvalehden haastattelussa Ilona sanoi paljon muutakin kiinnostavaa, joten juttu on säästettävä. Ihanan kiinnostava täyspäinen nainen. "Mitä useammin elämä on pitänyt rakentaa alusta, sitä omemmalta se tuntuu",
Aloin miettimään millaiseksi mun elämä muodostuis, jos alkaisin aktiivisesti muokkaamaan sitä, enkä vaan ajelehtis, lasten ehd "oilla.

Me naisissa haastateltiin Raakel Lignelliä. Se sanoi jotain sykäyttävää kuntoremonttinsa alusta. "Kaikki lähti siitä, kun oivalsin, että täytyyhän minulla vielä olla elämä".  "Olin tipahtanut huolipyttyyn, jonne olin käpertynyt ahdistuksineni".
Okei, mä en ole kamalan huolestunut koko ajan, enkä koko aikaa edes ahdistunut, mutta huomaan ajautuvani siihen suuntaan liian helposti. Mä tajuan myös sen, et se johtuu siitä, et mun elämä on kotona. Musta on ihana olla saatavilla, musta on kamalaa olla saatavilla. Mä rakastan mun työtä, mä ajoittain vihaan tätä työtä, joka jumittaa mut kotiin. Mä en halua pois kotoa. Mä haluan et lapset kasvaa, mä haluan et ne on vielä tollasia pieniä. Mä haluan "uhrautua", mä haluan TILAA ja vapautta.....

Ja joo, Nicke sanoi Raakelista, et sillä oli hieman mammarooli jäänyt päälle ja piti pohtia mikä olisi hänen juttunsa seuraavaksi.
Voitte uskoa, että toi lause kertoo minusta. Myös.

Vanhassa Me naisten pääkirjoituksessa kirjoittaja muisteli kuinka teininä innosta kihisten suunniteltiin oikeaa elämää. Sinnikkäästi uskottiin, et kohta tapahtuu jotain jännää. "Terveisiä oikeasta elämästä. 25 vuotta sitten aikuisuus näytti seikkailulta, mutta kuulkaa tytöt, ei täällä paljon mitään tapahdu. Käydään töissä, istutaan telkkarin edessä, tyhjennetään pyykkikoria, joskus joku hauska kissavideo facebookissa naurattaa".
 Tirskuin kuin heikkopäinen. Tota se aika usein on.

Kateudesta

Mun on pakko myöntää, että mä kykenen ikävään kateuteen. Etenkin huonolla tuulella ollessani. Ja nykyäänhän mä en muulla tuulella olekaan.

Eilen juhlittiin keskimmäisen lapsen synttäreitä ja olin poikki, ärtyisä ja kateellinen. Miehen veljen perhe oli paikalla ja niiden elämän kuuntelu sai mut rypemään ikävissä tunteissa.
Ne vaan matkustaa ja matkustaa. Pääsiäisenä Madeiralla, ensi kuussa ne lähtee ystävien kanssa Istanbuliin ja kasäkuussa menevät pariksi viikoksi Barcelonaan.
Itseasiassa se matkustaminen ei sitä kateutta aiheuta. Mulle matkailu ei ole kauhean tärkeää ihan oikeasti. Mulle se on oikeastaan sellainen "kiva joskus olla jossain poissa"-juttu ainoastaan.
 No mut se mitä kadehdin oli se, et ne innolla varailee etukäteen ravintoloita, Michelin sellaisia myös, JOPA lasten kanssa sellaisissa käyvät. Ne intoilee ruoasta ja museoista ja sen sellaisesta. Se kateus täsmällisesti kohdistuu siihen, et ne innostuu samoista asioista ja ylipäätänsä mistään. (Kun nyt en itse innostu edes suklaarasioista....)
Sitä mä kadehdin. Ja sitä ystäväpariskuntien kanssa matkustamista. Ja sitä, et ne voi poikiensa kanssa käydä tosi sivistyneesti syömässä. Me ei voida. Minä ja keskimmäinen aiheutettais paheksuntaa meidän tappelulla :(

Tulikohan mulle yhtään parempi olo, kun vuodatin kaikki alhaiset tunteeni tänne?

Viikonloppuna mun nimeksi vakiintui ankeuttaja. Itse muistaakseni sen keksin ja kaikki siihen ilolla tarttui...

Olen nyt pääsiäisestä asti ollut kipeä ja alkaa hermo mennä. Tän hetken diagnoosi on keuhkoputkentulehdus, lääkekuuri jo loppui, mutta olo ei parane. Ehkei keuhkoihin enää niin satu, mutta muu olo todella kurja.

Keksinkö mitään iloista kirjoitettavaa, vai onko elämä vain pimeää?

Pitänee leikata lehdistä taas ihania kuvia ja tehdä aarreKIRJA. Keksiä iloisia asioita...

Eroa vai ei?

Nyt ihan riskillä testaan laittaa näitä kuvia. Itsekin näen vasta nyt, onko eroa. Nämä on otettu 3,5 viikkoa sitten ja alemmat tänään.

Mä en nyt millään saa otettua itsestäni littanamaha kuvaa, mutta teidän on uskottava mun sanaa, et litteä(ähkö) on. Niin!

Tän hetken miinustilasto on aikalailla tasan kymmenen kiloa. Nämä farkut sain polviin asti vedettyä viime syksynä. Nyt sain ne jalkaan jopa pesun jälkeen. En sano ettei olis kireät, mutta....

Että tällainen julkinen itsensä häpäisy tänään!

Moka ei ole lahja

Jos aamulla peruuttaa autonsa naapurin autoa päin ja naarmuttaa sitä oikein kunnolla, niin ei naurata. Mitään lahjaa ei ole tuollaisessa törttöilyssä.
Vein siinä sit ääneen vollaten lasta päiväkotiin ja poika yrittää lohduttaa ja tarjota rahojaankin mulle avuksi. Sanoin et sun rahoilla saa karkkia, mutta ei autonkorjausta, mutta kiitos kauniista ajatuksesta. Poika sanoi "kiitos sulle kun rauhoituit ja lopetit itkemisen".
Kotona jatkoin vollaamista kyllä. Mieskin vaan rauhoitteli ja sanoi, et mitä väliä, vakuutus korvaa, ei ole iso juttu, mutta mä vaan nyykin ja kiroan elämäni. Myöhemmin tajusin, et koska eilisen olin oksutaudissa, niin olen alamaissa vielä senkin vuoksi. Sairaana vihaan kaikkea.
Mutta kuinka moni asia tänä vuonna on hajonnut tai mennyt vaihtoon? Sänky, Tv, tietokone, astianpesukone (pesukonen lokakuussa) ja nyt sit autojen hajotusta isosti. JA niin, ensi viikolla auto menossa huoltoon muutenkin, koska siinä on VIKA.
Kadun jo varattua Barcelonan matkaakin. Niillä rahoilla sais maksettua näitäkin juttuja.

Kun isosti vollasin ja haukuin koko elämän, niin mies yritti et lähdetään vaikka leffaan. Olin et joo mennään vaan, mut kun ei VITTU meillä ole lapsenvahtia.
Näin kivaa mun kanssa on huonoina päivinä. Hyvinä ei paljon parempaa silloinkaan.

Niin ja lauantaista asti on joku on oksennustaudissa. Junnu, pikkuneiti, esikoinen, minä ja nyt keskimmäinen. Pikkuneiti aloitti sitten tänään uudestaan ja oksensi läppärille. Ja nojatuoliin. Mulla on jo viidennet farkut pesussa, kun koko ajan joku oksentaa mun päälle.

Farkuista tulee mieleen "laihuus". Koko ajan laihdun. Etenkin eilinen kutisti, mutta se nyt toki tulee takaisin. Kai.
Kaverin kanssa alettiin miettimään, et voisko se kysta voinut olla selitys mun laihtumattomuuteen. Sen jälkeen olen laihtunut koko ajan, kuutisen kiloa viidessä viikossa ja ennen sitä ehkä viisi kiloa yhtä monessa kuukaudessa. Elintavoissa ei ole oikeastaan muutoksia.
Kysta munasarjoissa=en luovu kiloista

En tiedä. Mutta toki kiva laihtua. Varmaan tääkin on joku sairaus, johon olen kuolemassa. Nih!

Positiivinen ajattelu on todella vaikeaa!

Zen zen ja ilo!

Uusi tapa olla ärsyttävä

Mä olen nuivuudestani huolimatta välillä hieman euforinen. Ilmenee hämäränä käytöksenä. Mun uusi vakiokysymys  ihmisille on "haluatko katsoa mun sivuprofiilia"? Mä olen hieman pollea "litteästä" vatsastani. Kukaan ei ole vielä tirvassut mua, mutta lienee ajan kysymys. Yritän kuvitella vastaavaa tapaa elämäntapa-hoikilta. Menis kysymään pulskilta läheisiltään, et olenko vähän hoikka.
Mietin myös sitä, tekisinkö samaa silikonioperaation jälkeen. "Haluatko nähdä hienot tissini". Olen kyllä keskellä ostoskeskusta esitellyt kaverille avoimesta kaula-aukosta tosi ryppyistä rintaa. Siis sitä yläosaa.... Se oli aika joskus imetyksen loppupuolella, kun nämä ulokkeet oli hieman arkista kamaa. Mutta ei ole täyspäistä tuokaan.

Mutta littanuutta ilmassa.

Eilen illalla rakas kuopukseni sai oksutaudin. Otin sen mun viereen sohvalle nukkumaan ämpärin kanssa, et sain hoivata ja katso leffaa samaan aikaan. Poika nukku hetken ja heräs värillä oksentamaan. Multa se kysyi näreissään enkö yhtään ole hänestä huolissani. Närkästyi entisestään, kun vastasin et en ole. Liittyköhän se epäily siihen, et söin samalla juustonaksuja ja join siideriä kun hän laattas. ( Jaa et hieman arkista tuo oksentaminenkin on nykyään, kun ei edes oma ruokahalu katoa.)
 Join muuten vajaan yhden siiderin ja söin vajaan pussin niitä naksuja. Ei tässä repsahdettu olla sentään.

Illan leffana katselin eilen Holidaytä. Uskottava leffa, jossa se Titanic-Katekin on niin ressu, ettei kukaan häntä rakasta.
No anyway, leffassa oli taas tämä mun suosikki-inhokki kohtaus, jossa pari ihastuu toisiinsa ja ne vaan puhuu  ja puhuu, taukoamatta, MUTTA leffassa siitä ei näytetä sanaakaan. Musiikki vaan soi. Miehillä ja naisilla ei ole keskenään puhuttavaa. Piste.
(Mä kyllä muistan puhuneeni mieheni kanssa tunteja joka päivä puhelimessa ekat kuukaudet. Mistä lie? Ekassa puhelussa kerroin kyllä jotain niinkin häikäisevää, et meidän suvussa oli ennen, avioliiton kautta HUOM, mies, jolla oli läheinen suhde lehmien kanssa)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Puhutaanpa mun laihuudesta

Tai ehkä olisi rehellisempää puhua "laihuudesta". Mutta kyllä, yhtäkkiä olen kutistunut. Yhdessä yössä. Olen ekstaasissa tai vähintäänkin hyvin iloinen.
Kokonaismiinus on 8 kiloa, mutta neljä siitä on kadonnut viimeisen kuukauden aikana, mutta iso rysäys senttejä on lähtenyt viikon sisällä. Eilen aamulla jostain syystä intouduin mittaamaan kriittiset paikkani ja hämmästyin. Äkkiä kaivoin kaapista makkarankuorifarkut ja sujahdin niihin sillai suihkaisemalla. Viime sovituksella niksautin rintalastani. Puoli vuotta sitten sain vedettyä ne polviin asti.
 Eniten senttejä tietysti lähtenyt sieltä ei niin kriittisestä paikasta eli vyötäröstä. Kymmenen senttiä.

No se siitä. Jatketaan elämää. Senttien vähennystä muulta. Eli lähinnä menojen pienennystä edessä, taas ja aina vaan. Vaihteeksi hajosi kodinkone. Tiskisellainen tällä kertaa. Ahdistus. Mä tiedän, et on isoja perheitä, joissa tiskataan käsin, mutta kun mä en halua. Ja jos ei halua ei ole pakko. Mutta karmaisevan ketuttavaa hankkia taas tuollainen suurehko lasku.

Miten meni täällä pääsiäinen? No huonosti. Ensin sairasti esikoinen, sitten minä. Ja kun minä sairastan, niin koko maailma saa tuntea sen nahoissaan. En ole kovin kiva tyyppi kuumeisena. Nukun torkun ja huudan. Kahtena iltana menin junnun kanssa kahdeksalta nukkumaan. (se oli kivaa)

Nyt pitäisi olla virtaa, mutta ei ihan vielä ole. Luen Raakel Lignellin kirjaa ja mietin mitä söisin, mitä syöttäisin muille ja kuinka ne kauppalaskut saatiinkaan alaspäin.

Yritän keksiä myös onnellisia ajatuksia. Kun ne hihkuvat ajatukset hieman jäi sen tiskikoneen alle...