keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Itsestäänselvyyksiä

Tajusin juuri äsken, että ihmismieli on luonnostaan aika kiittämätön. Se pitää kaikkea positiivista muutosta ihan itsestäänselvyytenä. Esimerkkinä koira. Tuo hassu pentu on ollut välillä todella rasittava ja uuvuttava, mutta nyt kun se ei ole, niin en edes tajua sen muuttuneen. Ihan kuin olis muka aina ollut kunnolla. Lastenkin muutokset fiksuuteen menee välillä ihan ohi. Ensin sitä valittaa kaiken kamaluutta ja hetken kuluttua tajuaa niiden olevan ihan ihmisiä. Pitäisi oikeasti aloittaa kiitollisuuspäiväkirja, et keskittyis tajuamaan miten hyvin asiat on.

Positiivisista muutoksista tuli mieleen supernanny, jota näin muutaman minuutin. Jäin hämmästelemään yhtä juttua erityisen paljon. Supernanny hämmästyneenä kysyi eikö 3v poika itse pyyhi peppuaan. "Entä neljävuotias,  eikö SEKÄÄN". Siis oikeasti, mulle ei ole tullut mieleenkään et ton ikäinen itse pyyhkis takapuolensa. Olenko siis liian passaava mamma? No, kun vertaan tuttuun, joka pyyhkii 9v tytön pehvan vielä niin....

Itsestäänselvyytenä pidin myös yhtä työjuttua. Mua oli kehuttu ihan kauheasti yhteen lapseen liittyvässä asiassa ja otin sen vastaan aika tyynesti. Tuntui tietysti kivalta, mutta samaan aikaan ajattelin et kai mä nyt tiedän et olin hyvä. Te kun tunnette mut, niin tiedätte etten ole kauhean helposti itseeni tyytyväinen. Ja sitten välillä olen sit tyyppiä "hyvä mikä hyvä". Ailahtelevaista on eloni mun.

Eilen liikutti kun junnu aina ohimennen silitteli tai halaili hoitomuksua. Kehuin poikaa kauniista käytöksestä. Poika sanoi "haloo, minä sä mua oikein pidät, jonain joka löis pieniä lapsia vai". (miten ton ikäisetkin lapset aloittaa lauseet sanomalla haloo)

Nauratin poikia kysymällä onko ne leikkineet tarhassa/koulussa pusuhippaa. Junnu kun kuuli, mitä se on,  sanoi "jos enää ikinä kerrot tollasia, niin mä oksennan". HEHEH!

Nyt on kerrottu viikon vähäiset kuulumiset ja on aika siirtyä pullanleipomishommiin. Hoitolapsi illalla ikävöi vanhempiaan ja lupasin et aamulla leivotaan. Siihen loppui itku.

torstai 24. tammikuuta 2013

Tosi diippiä

Eilen oli huono päivä. Hain keskimmäisen koulusta ja junnun päiväkodista ja heti alkoi vollotus ja vinkuna. Keskimmäinen aloitti jo autossa itkemisen. Hän ei halua parkouriin ja siellä on tyhmää ja häntä haukutaan jne.    
Ilmoitin sitten jumppaan, et nyt loppui tää. Sieltä laitettiin meiliä, et pojasta on huomattu ettei nappaa ja ehkä kevättauko tekee hyvää.
Miehen kanssa puhuttiin puhelimessa näistä ja mies sanoi, et jotain liikuntaa pitää olla ja ekasta vastoinkäymisestä ei voi lopettaa jne. Mä olin samaa mieltä kuin hän ja samaa mieltä kuin keskimmäinen. Ei ole mitään mieltä pakottaa harrastamaan jotain, mitä ei halua. Pakkoliikunta sucks.
 Mutta kas, poika sit tietty muutti mieltään. Jos hän sittenkin vielä kokeilis. Soitin jumpan vetäjälle, joka sanoi et ei ole selvästi napannut olla siellä ja välillä hänet on pitänyt lykätä jäähyllekin. JEE! Mutta sanoi et toki saa tulla sinne ja jumpan jälkeen sit jutellaan miten meni. Ja paremmin oli mennytkin.
 No ei mun pitänyt tätä näin tarkkaan selostaa, vaan siitä puhua, et mä ahdistuin. Mun sisäinen pikkulapsi heräsi ja tunsin itseni kelpaamattomaksi. Ja mietin et jos mä tunsin itseni huonoksi, niin miksi poika sitten itsensä tuntee? Miksi mä tunsin itseni huonoksi on seuraava kysmyksenne (ei ole vai?) Mä ajattelen miehen ajattelevan et ihanne on liikkuvat lapset ja liikkuva perhe. Ja sit sillä on minä, joka vastustaa hiihtoa ja luistelua ja laskettelua ja suunnistusta ja vaeltamista ja ja ja, jonka lisäksi sillä on poika, joka ei tekis mitään.
Miehelle traagisena voihkin et huono perhe, epäonnistunut perhe. (siis Ttu, kuin tyhmä mä olen)
 Onko mulla itselläni jotain kummia traumoja, kun liikaa menen näihin mukaan? Ryhdyn kelpaamattomaksi. (On)

Tervetuloa mun elämään :)

Aamulla kuuntelin Aallon Dynastiaa ja ne puhui miesten ja naisten erilaisuudesta. Vehviläinen sanoi et jos hänelle tapahtuu jotain kamalaa, ero tai jotain, niin ei hänellä ole tarve soittaa kavereilleen ja kertoa. Ja naiset taas ei voi olla kertomatta. Pakko jakaa ystäville heti.
Ei voi yleistää, mutta muhun toi pätee. Olen tullut siihen tulokseen, että jos en kerro jotain ihanaa mitä on tapahtunut, niin se on sama kun sitä ei olis tapahtunutkaan. Ikävät asiat taas pienenee kun ne kertoo. Ja tosi ikävät asiat saattaa sit toisaalta kadota mielestä, jos niitä ei kerro. Sellaistakin voi sattua. Jopa mulle.

Noniin, nyt on sitten taas päivän ajatukset jaettu ja voin siirtyä päivän pakollisiin hommiin. Pyykkiä, imurointia ja urheilua.




keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Mikä ihme niissä hyvissä elämäntavoissa on niin vaikeaa? Viime viikolla mun paino laski joka päivä ja oli helppo elää järkevästi. Jostain syystä paino nousi hämmästyttävän paljon yhtäkkiä ja sen myötä mun ruokahimot heräs. Mä saan koko ajan taistella itseni kanssa, etten vedä ruoka=herkkuövereitä. Ja tietty koko ajan on nälkä, olin sitten syönyt tai en. No, taistelu jatkuu.

Tänä aamuna menin kahvakuulatunnille. Se oli aika hikistä hommaa monen kuukauden tauon jälkeen, mutta muistin taas miksi se on kivaa. Tänään on tiedossa myös koiran lenkittämistä pitkän kaavan mukaan.
 Eilen kävin parillakin pitkällä lenkillä, illalla historiallisesti miehen ja pojan kanssa.
Entinen "ei hyötyliikuntaa tippaakaan" ihminen saa siis kävellä päivittäin tunnista kahteen.

Muutenkin on ihan hyvä fiilis. Eilen kyllä sain mennä pääni sisälle kaivelemaan oikein tosissani. Tuli puhelu, jossa pyydettiin harkitsemaan parin hoitolapsen ottamista. Mä hieman ahdistuin. Sanoin puhelunkin aikana, etten osaa sanoa, miksi en heti suostu tai kieltäydy. Et joku on, mutta en tiedä mikä. Aikani pohdin itsekseni ja osin ääneen ja tajusin epäröinnin olevan pelkoa. Mä olin niin poikkiloppumaassa vielä joku hetki sitten, et pelkään tipahtavani sinne uudestaan. Tässä ei tavallaan ole järkeä, koska ei se poikkinaisuus työhön liittynyt. Varsinaisesti.
No, olin sitten jo suostumassa töihin, mutta se sitten olikin väärä hälytys. Huomenna aloitan päivystämisen ja siitä se sitten lähtee taas.
Tänään ja huomenna saan siis vielä keskittyä itseeni vain. Ja tietty noihin poikiin.
 (Mutta voi kun ne on jo helppoja. Eilen kaksi nuorinta jäi pihalle leikkimään, kun me isoimmat mentiin pitkälle lenkille. Siis miten nää kaikki voi jo jättää kotiin noin vaan?)

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Jo on uusi elämä. Kaksi ripeää puolen tunnin lenkkiä ja yksi tunnin lenkki. Tänään. Kaksi tuntia. Olenko huomenna laiha?

Tänään sain hämmentävän pimahduskohtauksen kaverille, sille, joka jouluna käytti lukioaikaista nalletonttulakkineuletta.
Kaveri on laihtunut kunnioitettavat 14 kg ja sen kunniaksi sovitellut kaapista vanhoja vaatteita, joihin osaan oli mahtunutkin. Muistin tonttupaidan ja kysyin onko ne uudestaan mahtuvat vaatteet sellaisia, joita saa käyttää. Kaveri hieman ihmetteli kysymystä ja toistin KOVALLA äänellä, et SAAKO niitä vaatteita käyttää. "No ainakin yhdet farkut on hieman liian leveälahkeiset ja liian lyhyet, mutta aion niitä käyttää. Mä ilmoitin jyrkästi että ei ei ei käy. "Mutta kun mä olen käyttänyt niitä vain muutaman kerran, ei niitä pois voi heittää". VOI heittää! "Mitä järkeä on laihtua hirveästi jos ihmiset sit vaan kadulla katsoo et mikä ihmeellinen laiha variksenpelätti toi on"?
Vielä suurempaa kiljumista aiheutti kaverin selostus vanhoista neuleista, joista hän ratkoi olkatoppauksia pois.... SIIS oikeasti, kuinka helvetin säästäväisiä jotkut on? Pakkoko on säästää vaatteita kakskyt vuotta. Ilmoitin et mu seurassa et niitä sitten kyllä käytä.

Mikä mua vaivas? En normaalisti ole tollanen. Mut kun korpee, et ihminen on ihan kivan näköinen ja nyt vielä roimasti laihtunut ja aikoo pukeutua Uffiksi. Haaskuun menee. (ja mitä se mulle kuuluu)

Nyt jään odottamaan, et joku tulee mun vaatteista karjumaan mulle pää punaisena.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Oma napa kaunis napa

Olen nyt toista päivää keskittynyt lähinnä itseeni ja itseni miellyttämiseen. Ihan törkeän mahtavaa. Eilen tosiaan se Leonidan tapaaminen ja illalla toisella ystävällä höpisemässä. Hieman taas nukkuma-aika natsi naureskeli itselleen; vartin yli kahdeksan vasta lähdin kylästä kotiin junnun kanssa. Mun mielestä kun siihen aikaan pitäis olla jo nukkumassa. Ystävän kotona siihen aikaan kuulemma vasta elämä alkaa, vaikka perheen poika vasta 5v. kuten meidänkin. Kiitos päiväkodin päiväunien lapsi valvoo yhteentoista. Onko ihme, että kaveri haluaisi lapsensa eskarivuodeksi perhepäivähoitoon?

Mutta oli mulla jotain asiaakin. Kampaajalla tänään luin naistenlehtiä ja tirskuin kuin heikkopäinen. Jossain lehdessä haastateltiin ihmisiä ja kyseltiin mikä aiheuttaa stressiä. Yksi 20+ tyttö kertoi stressaavansa kiireestä. Kiire töihin, kiire kotiin koiraa hoitamaan ja ruokaa laittamaan. "Ei pysty lopettamaan tekemistä vaikka voimat ei riitä".
Tarvitseeko mun edes sanoa, mikä mua nauratti niin kamalasti. (No se, et jos toi on paljon tekemistä, niin tervetuloa kuules perhe-elämään sitten aikanaan.)
Nauroin mä kyllä vanhalle itsellenikin. Jotakuinkin noin mäkin välillä elämääni katsoin. Kauheen ärsyttävää kun on aina kiire töistä kotiin koiraa ulkoiluttamaan ja voi että jos joskus vaikka kyläili jossain töiden jälkeen, niin oli kiire kotiin että ehtis sielläkin olemaan. Miksi siellä piti ehtiä olla? Mitä tekemässä?

Naistenlehdestä luin myös Ilona Rauhalan kommentin, jossa sanottiin naisen elämän olevan pahinta keskimäärin 42-vuotiaana. Silloin on eniten kaikkea pakollista, mutta ei juurikaan aikaa tehdä mitään kivaa oman itsensä eteen. Viime viikolla olisin ollut Rauhalan kanssa samaa mieltä, että juuri niin, just noin ainakin tällä 42 veellä on asiat. Tänään olen eri mieltä. Mullahan on ihana täysi elämä. Ihana!

Eilen luin juttua Sari Havaksesta ja sen Ranskan kakkoskodista. Mä ilmoitin miehelle, että meidänkin pitää hankkia kakkoskoti jostain mukavasta lämpimästä paikasta. (Aarrekarttaan vaan.)
Ihana kolmio terassilla ja omalla pihalla. Lämmintä. Lähileipomosta croissantteja. Siinä ne mun vaatimukset.

Arvatkaas mistä viimeistää huomaa, että mä voin hyvin enkä ole enää maani myynyt?  (Ja ilman lääkärikäyntiä huom) No tästä, bloggaamisesta. Mä en synkkänä jaksa blogata, mutta hyvällä tuulella mulla on koko ajan asiaa.
 Toinen mistä minä sen huomaan, niin siitä että mä olin pitkään meikkaamatta. Ja nyt taas sudin naamaani päivittäin. Olen ennenkin sanonut, että mun kohdalla meikkaamaton naama tarkoittaa masennusta.

Eli elämä, jee!




torstai 17. tammikuuta 2013

Mahtava mahtava päivä! Ex tempore sovittiin Arkitaivaan Leonidan kanssa treffit Jumboon tälle aamupäivälle, mutta Leonidan lapsen sairastuessa ihan yhtä ex tempore päädyinkin kahville kauniin Leonidan kotiin.
En lakkaa hämmästelemästä, miten normaalia ja siten kummallista, on tavata nettituttu nenätysten ja höpistä kuin vanhat kaverit. Kyllä se niin vaan on, että jos ihminen blogissaan on oma itsensä, niin ei se livenäkään sitten ole vieras.
Leonida oli kuten bloginsa ja minä kuulemma olen juuri kuin blogissani. Et sitä saa mitä lukee.

Nyt tosiaan pitää saada aikaan suuri tapaaminen teidän kaikkien kanssa. Olis hauskaa kun vois jutella jonkun kanssa ja sit arvata kuka se joku on. Harmi vaan, että moni meistä on paljastanut naamansakin.
 Mua erityisesti kiinnostais tietää onko Mirka Mirka vai alter egonsa Sofiann? :)

Nyt vaan yök en syö-tiimi kasaan ja juhlimaan.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Mitä jos?

Mä aloin eilen miettimään millaista mun elämä olis, jos olisin viimeiset 3,5 vuotta ollut "oikeissa" töissä. (Olenkohan mä ainoa ihminen maailmassa, joka pitää mun nykyistä työtä leikkityönä?)
Kauhean vaikea arvata millaista elämä olis? Ainakin me taidettais asua meidän vanhassa kodissa vielä, liian pienessä. Mä veikkaan et meillä ei olis nykyiseen varaa.
Jos me asuttais tässä, niin isot pojat joutuis kävelemään koulumatkat talvisin miehen työmatkojen aikaan (ja usein muulloinkin) mikä tarkoittais sitä, et seiskalta alkais tarpomaan koulua kohti. Keskimmäinen olis ollut ip: kerhossa, mikä olis tehnyt sille pahaa. Ja meille vanhemmille pahaa marinan ja negatiivisen palautteen muodossa. Junnu olis päiväkodissa iltaan asti, mikä sattuis mun sydämeen. 
Isot joutuis olemaan pakolla itsenäisempiä kuin haluaisivat. Mä en pystyi valvomaan niiden hommia mitenkään. Nyt ne osaavat olla varsin omatoimisia ja yleensä tiedän mitä ne tekee ja missä. 
 Meillä ei olis koiraa.
Mulla ei olis vapaa-aikaa. Mun illat olis ruoan laittoa ja siivoamista. Ja harrastuskuskauksia. Mä olisin stressaantunut ja ärtynyt.
Mulla olis todennäköisesti kivoja työkavereita. Mulla saattais olla työ josta tykkään. Tai sit mulla olis työ, jota olis vaan pakko tehdä.

Nyt mulla on lapset lähellä. Mulla on vapaahkoa aikaa, vaikkei välttämättä vapaata. Mulla on sosiaalista elämää. Mulla on välillä tuskaisen tylsää. Välillä aika matelee. Viideltä illalla olen muistaessani onnellinen, et olen saanut tehdä jo kaikki pakkohommat ja ruokakin valmista, kun muut vasta jotakuinkin siellä päiväkodilla. Mä en välttämättä saa pitkiin aikoihin olla vain oman perheen kanssa, vaan aina on se yksi muukin  lapsi. Mikä yleensä ei kyllä ole ongelma, vaan ihan tavallista perhe-elämää.
Mä en tietäis miten kivoja ja empaattisia lapsia mulla on. Mihin heräsin  taas tänään, kun sain kaikilta lapsilta kuulla, et ne ei kestä "tota". Koska silti ne on olleet kivoja "tolle" tai vähintään samanlaisia kuin toisilleen. 
 Mä myös uskon, et me miehen kanssa saatettais riidellä enemmän. Miehen työmatkat ajais mut hulluuteen, mitä ne nyt useimmiten ei aja.

Vaikea keksiä niitä plussia, kun on kokemusta vain seitsemän kuukauden kokemus kahden lapsen työssäkäyvästä äitiydestä. 

tiistai 15. tammikuuta 2013

Tavarasta

Mä niin rakastan näitä tällaisia tarinoita. (kopsattu Ordinaren sivulta)
Tavararemontin ansiosta hän sai lisää tilaa sekä kotiinsa että mieleensä. Kun tekemättömät työt eivät tavaran ja paperien muodossa ahdistaneet enää, hän sai energiaa miettiä, mitä oikeasti haluaa elämältään. Hän päätyi opiskelemaan joogaohjaajaksi, on laihtunut huomattavasti ja aikoo elää loppuelämänsä kohtuullista elämää.

Hieman inspiroivaa. Mäkin haluan siivota kaapit ja huomata yksikaksi olevani urheilulllinen, hoikka Joku. Taas kompastuin siihen, etten ikinä osaa sanoa mikä haluan olla. Juu, edelleen tämä mikä olen, mutta mitä muuta. 
Istua osan vuotta Barcelonassa terasilla kirjoittamassa säkenöiviä kolumneja naisen elämän haastavuudesta? Loistavuudesta? Jostain nyt joka tapauksessa. 

Ja sit kuitenkin haluan elää aika pikkiriikkistä elämää. En kaipaa lisää oravanpyörä haipakkaa. Sanoinko jo siitä hetkestä lauantaina kun valutin kyyneleitä autossa miehen alkaessa haaveilemaan junnun luistelu/kiekkokoulusta. Kun minä sisäisesti kirun et "ei vittu yhtäkään kuskausta enää meille tana" (ai siis veesanan saa kirjoittaa mut ei s-sanaa. Uutta jopa mulle)

jk. Kun olin aamun ekan postauksen kirjoittanut ostoslakosta, soitin mutsille ja haastoin sen mukaan. Ihan oltiin intoa täynnä. Puoli tuntia sen jälkeen tilasin Bootzilta mekon!!!! What???? Perustelin sen sillä, et ei se sit kuitenkaan sovi mulle ja palautukseen se kuitenkin menee. Mutta puoli tuntia lakkoilin!!!!

Raha-asioita

Luin juuri viime viikolla jostain lehdestä, että ihmiset osaa paremmin laatia budjetteja toisille ihmisille, kuin itselleen. On paljon helpompi neuvoa toisia. No toden totta. Eilen juuri tajusin menneeni siihen lankaan. 
Äidin kanssa juteltiin siitä sen ihanasta tulevasta Nykin matkasta. Ihan pokkana sanoin, että älä osta mitään ennen matkaa. Kaikki shoppailut jäihin ja siellä sitten saa törsätä. Fiksu neuvo, eikö. Eilen mulle tuli matkakuume ja googlailin Barcelonan matkoja. Löysin halvat lennot koko perheelle ja satumaisen ihanan vuokra-asunnon viikoksi. Terassilta näkyisi Sagrada familia.... Siinä sitten syötäisiin aamiaiset kaunista kirkkoa tuijottaen. Matka maksaisi pari tonnia. Ja käyttörahat. Tämähän tarkoittaisi, että minunkin pitäisi lopettaa kaikki ostaminen viideksi kuukaudeksi. Miten kamala ajatus. Mitäänkö ei saisi ostaa. Onko se nyt viikon loman arvoista? (Ja oikeasti, elänkö minä muka shoppailua varten? Onko mulla mitään mitä edes tarvitsen tällä hetkellä?)
Että juu, helppo sen on muille sanoa et älä osta.

Mun suosikki lehtijuttu ikinä, on vanha Trendissä ollut Hanna Jensenin juttu vuoden ostolakosta. Se piti päiväkirjaa ostamattomuudestaan. Hauska huomio oli se, että kun vuoteen ei ostanut uutta vaatetta, niin omasta kaapista valikoitui vain muutama vaate, joita sitten enää käytti. Ainostaan laadukkaat vaatteet toimi, muut meni kiertoon. 
Musta olis kiva testata ostolakko myös. Itseni tuntien mun ostohimot vaan herää lakossa, en mä muuten osta vaatteita enää juurikaan. Ja etenkään nyt, kun on vaihe, jolloin joka aamu painan vähemmän kuin edellisenä aamuna. (Ei kai ollut hieman ärsyttävä kommentti?)
 Olen nyt niin innoissani painon laskusta, että on yllättävän helppo kieltäytyä ylimääräisestä. Eilen illalla olin kyllä niin poikki, et sain kaikkeni tehdä etten rynnännyt juustonaksukauppaan. Poppareita meinasin tehdä, mutta mies oli ostanut jotain kummia Less fat poppareita ja sellaista pahvia en suuhuni laita. Mun periaate on se, et syön IHAN mitä huvittaa tai sit en ollenkaan. Ei mitään "älä syö laskiaispullaa vaan tavallinen pulla". Mä  miellän tavallisen pullan, mitä en halua, turhaksi kaloriksi ja jätän mieluiten väliin. Veikkaan et sillä keinolla pysyy paremmin miinuskaloreilla kuin syömällä joskus vaikka sen läskipullan.  Tarkoittaa sitä, et harva se päivä voisin kaapista napsia keksin, jota en halua ja saada viikossa vaikka 1000 kcal. Eli turhuus pois!

Paasaus paasaus.

Huomenna mun työ lähtee tauolle, joka tarkoittaa et to ja pe ehdin hankkia jonkun lihaksen junnun päiväkodin aikana. Saako hurrata?

Eilen junnu ja keskimmäinen ajoi mut hulluksi tyhmällä lelumarinalla. Puhuin niille autossa mahdollisesta Barcelonan matkasta. Keskimmäinen kysyi onko siellä Legolandia. "Ai ei, mistä mä sitten voin ostaa jonkun kivan lelun. Ai iso kaupunki, jossa on kauppoja. Entä jos en tykkää mistään lelusta mitä siellä on"?
Mä hakkasin päätäni rattiin ja vollasin etten kestä enää. Junnu lähes huusi, "me puhutaan tunteista, eikö me saada puhua tunteista, kohta sä et varmaan anna meidän edes syödä".

Joo!

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Riipaisevaa

Aloitin aamuni riipaisevalla menneiden muistelulla kn luin tämän. Niin voisi olla kuin omasta elämästä, mutta paremmin kirjoitettuna.
Ajoittain tuntuu, että koko loppuelämäksi jää ihmiseen (äitiin) se tunne, mikä tulee kun saa omaan lapseensa "leiman". On eri asia itse tietää, että jotain on, kuin kuulla joltakulta kasvattajalta että ON. Muistan myös sen ärsyyntymisen, kun jotkut vähättelee "ei sillä mitään ole, se on vaan pieni poika", tai "se on vaan oinas". Vaikka naurattihan ne. Etenkin se oinas. Paikkansahan sekin pitää....

Edelleenkin olen kuitenkin helpottunut siitä, että kasvun myötä kaikki on helpottunut. Koulu menee paremmin kuin olisi ikinä kuvitellutkaan. Surullisinta on lapsen huono itsetunto, kelto aikanaan sanoi, että jotkut vaan syntyy itsetuntopalikka väärässä asennossa. Mutta entä jos se johtuukin siitä, että koko elämänsä on saanut liikaa negatiivista palautetta, sekä muualta että minulta. Kehun lasta sata kertaa päivässä ja negatiiviset palautteetkin pyrin antamaan muodossa "olet niin fiksu ja ihana lapsi, voisitko käyttäytyäkin siten".

Jospa olisi aika siirtyä iloisiin asioihin. Lauantaina lähdettiin miehen kanssa sänky- ja autokaupoille. Junnu jäi isojen poikien kanssa kotiin. Ilahdutti, kun keskimmäinen sanoi, että saako junnu jäädä tänne, mä haluan leikkiä sen kanssa ja lupaan pitää hyvää huolta. Entiset tappelupukarit on ihania kavereita nykyään. Elämä on jo niin helppoa.
MIKSI siis tämän päivän aloitin happamana "taas alkaa yksi siivouksen täyteinen päivä". Eikö vois mennä ilon kautta. Vaikka niin, että "Voi miten ihanaa on sitten kun on siivottu".

Hyväpäivähyväpäivä



perjantai 11. tammikuuta 2013

Ihan kuvitteellista

Ihan kuvitteellinen tilanne: Jos joku keski-ikäinen nainen just lämmittäis kaksiveelle pinaattilettuja ja puhuis ääneen, että "kohta pesen nuo pissaiset lattiat ja sitten haetaan keskimmäinen koulusta ja sit mennään kotiin laittaan pannaritaikina alulle ja sit mennään taas autolla hakemaan junnu  ja junnun kaveri päiväkodista ja tullaan kotiin leikkimään" ja sit sen keski-ikäisen äiti soittais ja hihkuis innoissaan varanneensa New yorkin matkan, niin osaisko sitä ihan aidosti just sillä minuutilla olla aidosti iloinen toisen puolesta. (kahden minuutin kulttua se kuvitteellinen nainen jo oli ihan aikuisten oikeasti iloinen, mutta ei ihan sillä ekalla minuutilla)
 Pitäis olla joku säädös, milloin saa muille kertoa hyviä uutisiaan. Et "ai sulla on siellä tilanne päällä oksennustautisten lasten kanssa, en sit viitsi mainita et mies tuli just kotiin timanttisormuksen kanssa ja kertoi vievänsä mut Malediiveille".

No oikeasti, mä olen täällä oikein happy ja iloinen, vaikka hieman on taas elämä ollut ravaamista täynnä ja yllätyksiäkin on matkaan mahtunut. Mun kuuluis olla jo toisella vapaapäivällä, mutta ups, työt jatkuukin eikä taukoile. Ei se mitenkään haittaa et mun ap salitreenihaaveet kaatui.
 Eilen sentään pääsin ystävän kanssa shoppailemaan. Kaverille lähdettiin mattoa ostamaan, mutta lopputuloksena mä tulin parin kassin kanssa kotiin.... Mä olen nyt aloittanut sisustamisen. Kuten miehelle sanoin illalla, niin mä olen AINA kotona ja täällä pitää olla viihtyisää, mies taas on aina töissä niin sille on sama mille täällä näyttää. Ja sit hekoteltiin. Onneksi mies on niin ihana, ettei saa hepuleita mun ostoskohtauksista. Plussaa siitä.

Ystävä tässä taannoin sanoi mun olevan häntä edellä näissä "pientä elämää etsimässä"-haaveissa kun olen oravanpyörästä hypännyt. Olin hetken aidosti pöllämystynyt, et ai olen vai, vaikka toki olen sen joskus aina itsekin tajunnut. Tuli lähes pollea olo, et näin tässä elellään perheystävällistä elämää ja voidaan kaikki niin hyvin :) Eilen shoppailua lukuunottamatta en ihan taas ollut kyllä samaa mieltä.
Musta elämä on oravanpyörää, jos vie päiväkotiin lapsen 8.30 ja koululaisen 9.45, hakee taas yhden pois kahdelta, käy kaupassa ja hengaa kotona pesemässä pyykkiä ja esivalmistelemassa ruokaa, hakee kaksi lasta kotiin klo 16, rientää kotiin keittämään makaronia, syö lasten kanssa, ajaa 17.10 hakemaan yhtä lasta kaverilta ja ajaa lauman kanssa viemään nuorinta jumppaan 17.30. Mielessäni kiroilin, et 45 minuutin aikana pitää sitten heittää yksi kotiin ja yhden kanssa saada aika kulumaan jotenkin. Ja sitten tapahtui ILOINEN asia. Mies soitti olevansa kotimatkalla ja hakevansa sen jumppahepun. Tosissani, aidon onnellisesti, sanoin ettei mies vois mulle enää kauniimpaa asiaa sanoa. Kiitos.
 Onko sitten ihme, että jos ennen kymppiä nukahdin sohvalle? Mikä siinä onkin, että toi ramppaaminen uuvuttaa joskus. Vaikka välissä on oikein mukavia kahvihetkiä naistenlehtien kanssa.

 Pikkiriikkistä, mutta hurjan hauskaa elämää etsimässä.