tiistai 21. toukokuuta 2013

Viime ajat

Jos mä siivoisin yhtä paljon, kuin mietin sitä, niin koti olisi täydellinen. Eli terkkuja vaan tältä sijaistekemisen äidiltä. Viime päivinä olen leiponut kun olen ollut aikeissa siivota, tai jopa paistanut lettuja. Ihan mikä muu homma tahansa käy. Eilen tajusin, että kun olen setvinyt kauhean pyykkivuoren (puhtaita kaappiin) ja siivonnut keittiön, mulla ei ole enää "voimia" muuhun siivoukseen. Miksi en pääse zen-tilaan siivotessa.
 Omakotiasumisen huonoja puolia on kotiin kantautuva hiekka. Parista ovesta kun ees taas ramppaa tsiljoona lasta (omat ja kaverit) niin hiekkaa on kaikkialla. Pesen lattioita harva se päivä, turhaan.

Miksi mä tällaista valitan?

Intervalleihin tosiaan hurahdin, mutta tällä hetkellä se on katkolla. Mulla on varpaat hävyttömän kipeät ja kaverilla ei polvi tykkää. Ollaan kävelty ja tehty kummallisia harjoituksia kävellessä. Näytetään hourupäiltä oletettavasti. Mutta
 hauskaa se on silti. Parasta silti noissa kävelyissä on seura ja kiinnostavat keskustelut. Enemmän tai vähemmän "terapiakeskusteluja". Vähintäänkin urasuunnittelua. Aina jotain suurta. Äitiyden haastavuutta.
Ihan varmana ei meidän äidit näin aktiivisesti miettineet lapsia ja niiden pärjäämistä ja luonnetta ja kaikkea. Vai miettikö. Ei ehkä. Kyllä se nykyajan riesa on.
 Mutsin lapseton kaveri oli tässä kerran mutsia kehunut, et se on lapset kasvattanut hyvin. Mutsi sanoi et ei ollenkaan ole kasvattanut ketään, ihan tuurilla kaikista kolmesta on tullut kunnon ihmisiä.
 Mä itseasiassa uskon tohon. Tuuripeliä se on. Toki jotain voi kotona opettaa (näyttää mallia). mutta muu on tuuria. Kaveripiirin vaikutusta, omaa luonnetta.
Mä en usko, et kotiäitiys takaa sen, et mun lapsista tulee kunnollisia. (kun en vannoutuneet kotiäidit niin väittää) Se takaa ehkä sen, et niistä tulee avuttomia ja ne pariutuu aikaisin ja toivoo oman vaimonsa hoitavan kaiken kuten äitikin ;)

Multa kysyi tässä yksi päivä naapurin yksivuotiaan äiti kantaa siihen, milloin hän laittais lapsensa päiväkotiin. Et olenko mä sen kannalla, et mahdollisimman kauan kotona. En osannut oikein sanoa mitään. Olin et mikä nyt itsestä parhaalta tuntuu. Naapurin ei ole pakko mennä töihin, mutta välillä haluais muutakin kuin kotia. Sanoin et ihannetapauksessa ihminen sais pari kk kokeilla, millaista se on, se työhönpaluu, ja sit voi päättää mikä omassa tilanteessa parasta. Kun se tivaamalla tivas, niin suostuin sanomaan, että ehkä sit myöhemmin kuin aiemmin.

Kuten sanottua, mä en ole vannoutunut kotiäiti, mä osaan sanoa vaan, mikä omassa tilanteessa on paras ratkaisu.
Niinkuin vaikka kantoliinailu. Junnua kannoin siinä, koska edellisen lapsen kanssa hajotin kroppani, enkä uudestaan halunnut kokea samaa. Liinassa jaksoin kantaa lasta viisikin tuntia, ilman kipua. MUTTA julkisella paikoilla välillä pelkäsin, et mun luultiin olevan NIITÄ. Niitä kiintymysvanhemmuushäröilijöitä.....
 Tästä Marika kirjoitti muuten niin hyvin, että....

Kauhean kivat pari viikkoa ollut, mutta en taas tajua miksen ole upeista oivalluksistani päässyt tänne kirjoittamaan, Vähän väliä törmään juttuun tai ajatukseen, josta pakko puhua, mutta sit se katoaa....
 Yksi juttu oli Sari Multalasta joku pikkujuttu, jossa se puhui jotain siitä et nyt kun tekee paljon töitä, niin ei ole enää aikaa mihinkään. Muka joku kauhea hässäkkäelämä. Mua vaan kiukutti, et miten sulla muka ei ole aikaa eihän sulla ole ees lapsia. Ja sit ruoskin entistä itseäni, jolla oli kiire töistä kotiin olemaan ja joka valitteli et ei ole aikaa. Aikaa mihin? Ja miten niin ei ollut aikaa. Viisi tuntia illassa, tyhjää aikaa, vain itselle. Ja mitä mä sillä tein? MUR!

3 kommenttia:

Rva Kepponen kirjoitti...

Oon muuten joskus muistellut aikaa ennen lapsia, kun mullakaan ei ollut aikaa mihinkään ja aina oli kiire. En esimerkiksi ehtinyt harrastamaan. Kyllä se niin on, että elämästään saa aina tehtyä kiireisen. Sitten kun tulee lapsia ja joutuu luopumaan sellaisista asioista kuin lehden luku aamulla (tai milloinkaan), tv:n katselu, kaikki omat harrastukset ja välillä ne kunnon unet, niin sitten tietää, että mitä on aikapula.

Se mikä mun mielestä tuossa lapsen hoitoonviemisessä on vaikeinta arvioida on, että miten lapsi itse suhtautuu siihen ja miten hän tulee pärjäämään siellä. Meidän esikoiselle oli todella pitkään vaikeaa jäädä hoitoon ja hän oli itkuinen. Hänellä oli myös vaikeuksia sopeutua isoon päiväkotiin. Olisi pitänyt ymmärtää, että hoitoon myöhemmin ja vaikka perhepäivähoitajalle.

Keskimmäisellä oli heti pienestä pitäen kaveri päiväkodissa. Aamulla kotona saattoi olla kränää hoitoon lähtemisestä, mutta loppumatka päiväkodille meni aina innosta juosten. Kaveri tuli aina aamulla halaamaan. Mä en olisi ikinä jaksanut sitä määrää aktiviteettia, mitä lapsi vaati ja mitä hän imi itseensä. Ne kaikki liikuntaleikit, sadut, lorut ja laulut. Ehdottomasti oikea aika aloittaa ja oikea paikka. Poika muistelee välillä, kuinka kivaa on ollut päiväkodissa ja mitä kaikkea ovat tehneet.

Kuopus on aina mennyt huomaamatta joukon jatkona missän vaan :)

P kirjoitti...

Aikakoneella kun pääsis entisessä elämässä käymään :) Mut en kyl tiedä mitä siellä tekisin, mä osaan vaan tätä enää, tätä elämää :)

Juu, kolmessa lapsessa on kolme eri tapaa olla hoidossa. Meillä myös. Mutta omalla kokemuksella on niin niin onnekasta et jäin himaan (äippälomalla alunperin huom) et keskimmäinen sai lopettaa päiväkodin 3 veenä. Ei sujunut ei. Koti oli parempi.
Turha kenenkään siis muita tuomita, yksilöllistä on se kaikki.
Ja joskus on vaan pakko jotain. Mennä töihin tai jäädä kotiin.

Taru kirjoitti...

Mua taas kiukutti Kirsi Siiran valitus väsymyksestä Anna-lehdessä. Tää oli siis äiti, jonka oli ensimmäisen lapsen aikana pakko päästä kerran päivässä lenkille (ja niin hän tekikin) ja nyt kun se sai 2. lapsen, vauva valvotti ja oli ihan kauheaa. Siis hui kauheeta, vauva valvottaa!

Ja kun ko. pariskunnan harrastus oli aikaisemmin ostaa kämppä ja remontoida se ja sitten myydä edelleen ja ostaa uusi remontoitava kämppä, nyt ne ei sitten voineetkaan tehdä sitä. Siis OMG!

No kaikilla on omat haasteensa.

Nimimerkki: itse kanssa valvonut lastensa kanssa