Kateissa?

Nyt se on tarttunut muhunkin. Blogistaniassa valloilla olevan bloggaajan identitettikriisi. Kuka mä olen, mistä mä kirjotan, kuka tätä lukee?
Olen analysoinut itseäni (joopa joo) ja huomannut et synkkänä en osaa/jaksa kirjoittaa, mutta ei juttu luista tyytyväisenäkään. Ikävystyn jos kirjoitan todellisen tilanteen eli "onpas ollut kamalan seesteistä ja mukavaa elämää. Lapset on kivoja ja koira on kiva ja urheilukin maistuu ja yllätyksekseni mahdun vanhoihin tosi pieniin housuihin". Kuka tollasta jaksaa lukea, kun en sellaista jaksa edes kirjoittaa?

Mut oikeasti, mä mahdun vanhoihin farkkuihin, jotka viime sovituksella juuttui jo polviin kiinni. Outoa siinä on se, etten ole laihtunut, en itse huomaa eroa, silti housut lähes sujahti jalkaan. (No ei sujahtanut. Rintalasta muljahti kipeästi, kun kiskoin housuja niin voimalla ja sisulla.)
Näen itseni siis todella paljon suurempana kuin todellisuus on. Kaveri pakotti mut sovittamaan omaa paitaansa, kokoa M, sellainen pieni pellavainen, ei missään tapauksessa venyvä tai joustava. Luulin etten mahdu, mutta mahduin. Hyvin.
Kotona sitten katselin päälläni uudehkoa hankintaani. Pinkkiä villatakkia. Tajusin et saattaisin mahtua sen sisään kaksikin kertaa. Ostankohan mä hieman liian suuria paitoja itselleni?
No tästä heräsi sitten aikamoinen liikunta ja laihdutusinto. Eilen kävin koiran kanssa lenkillä kahdesti ja kaverin kanssa kerran. Tänään pääsin aamulla kiinteytysjumppaan. Niin niin kovasti toivon, et jatkossa pääsisin suht. säännöllisesti sinne jumpille. Kun aika usein aika menee muuhun.

Rakas murunen kuopukseni on taas liikuttanut mua ihan kauheasti. Lauantaina Putouksen jälkeen mainittiin et seuraavalla viikolla tulee Putous Unicef. Junnu alkoi saman tien itkemään, et taasko se paha ohjelma tulee missä kerrotaan niitä pahoja asioita. Se näki vuosi sitten ohjelmassa lapsia, joilla ei ole vanhempia vaan asuvat siltojen alla vailla ruokaa jne. Ryhdyin sitten Unicef lahjoittajaksikin, kun sekä keskimmäinen että nuorin itki ja käski.
Nyt junnu kysyi et koska me lahjoitetaan sinne rahaa, niin eikö ne enää asu siellä sillan alla. Rehellisesti sanoin, et valitettavasti niitä köyhiä niin paljon on, että jokunen siellä sillan alla taitaa majailla. Junnu sanoi, että meidän pitää mennä sinne ja pyytää niitä lapsia muuttamaan meidän perheeseen. Tästä ollaan nyt kolmatta päivää jo puhuttu ja joka päivä sama juttu "mennään kysymään haluisko jotkut niistä tulla meille asumaan". Sanoin tosiaan et niitä lapsia on nin paljon, et ei ne meille mahdu, niin heppu sanoi et pelastetaan sitten edes osa.
Byyhyy!
Mies oli hieman tylsä, kun se ei suostu. Mä niin näen itseni ja junnun matkaavan sinne ja kysyvän kutka tulee meille. Ja sitten iloisena suurentuneena perheenä tullaan tänne maalle :)

Mun täytyy hankkia suuren suuri talo ja tila ja sitten haen sinne lapsia ja pelastusta tarvitsevia koiria. Nyt olen niihin hylättyihin koiriinkin hurahtanut. Miten olen ollut niin sokea, etten tajunnut sellaisiakin olevan. Tai tajusin, mut ei se mua koskettanut...
Äiti Teresaksi tässä ollaan siis ryhtymässä, kunhan jumpalta ja kynsienlakkaukselta ehdin. Niin ja lehtien lukemiselta. Älkää siis liikoja musta luulko.

Liian helppo ihminen?

Nyt se on varmistunut. Mä olen aivan liian helppo vaimo. Ihan tossu, mutta tyytyväinen sellainen. Näinä tasa-arvon aikoina tämä on luettavissa synniksi. Olen tästä aiheesta kirjoittanut ennenkin, mutta nyt se oikeasti iski tajuntaan.
Juttelin "tulevan uupuneen" kanssa näistä ikuisuuskysymyksistä ja ihan tosissani olin sitä mieltä, et juu juu, kyllä miehen pitää tehdä osansa kotitöistä. Juu, lakkaa vaan pesemästä miehen pyykkejä jos luulet sen siitä heräävän. Ööh, milloin mä olen edes ajatellut et miehen tarttee meille pestä pyykkejä? Tai imuroida, pyyhkiä pölyjä, pestä vessa? En ehkä ikinä.
Mä olen niin niin helppo, et mulle riittää se, että mies on paljon lasten kanssa, vapaaehtoisesti. Mä niin rakastan katsoa miestä ja poikia yhdessä.

Ihan varmasti mä alkaisin marisemaan kotitöistä, jos mies tulis töistä kotiin sohvalle istumaan ja huutelis "keitä kahvia", mut ei se sellaista tee.
Nytkin esim. lauantaiaamuna mies teki aamiaisen (kuten joka ikinen päivä) ja lähti poikien kanssa viikon ruokaostoksia tekemään ja poikien kanssa lounaalle Subiin. Sillä aikaa mä lähdin työasioille muutamaksi tunniksi ja kun tulin kotiin, niin mies oli lähtenyt esikon kanssa säbäturnaukseen koko loppupäiväksi.
 Eli kyllä meillä hommia jaetaan. Ja jos tarkkoja ollaan, niin tuo jokapäiväinen aamiainenkin on kotityö. Muistutukseksi minulle.

Mutta onko meillä täydellisesti toteutunut tasa-arvo? Ei varmaankaan? Sopiiko se mulle? Sopii. Mä jollain oudolla tavalla vierastan sellaista koti-ihme miestä. Kamala tunnustus tämäkin.
 Musta on paljon kivempaa, et mä voin soittaa miehelle, et "auto ei käynnisty" ja sit vaan ootella et mies ajaa töistä kotiin mua auttamaan.
JA mä tykkään siitä, et meillä molemmilla on omat tontit. Et sillä on sen hommat ja mulla on mun hommat. Erityisen paljon tykkään siitä, et mies silittää vaatteensa itse.

Viime viikolla kävin vielä hauskempaa parisuhdekeskustelua yhden ystävän kanssa. Mun ikäinen nainen, joka   monen sinkkuvuoden jälkeen on aloittanut "vähän niinku suhteen" ihanan miehen kanssa. Monta puhelua olen saanut kuullä hehkutusta ihanasta miehestä. Nyt oli jo pieniä soraääniäkin, aiheesta jota mä en tajunnut ollenkaan.
Mies on ihana, tosi ihana, mutta kaikki on jo ennalta-arvattavaa. Mies ei ole yllätyksellinen, eikä tee ylläreitä. On sellainen kiva ja rehti ja kunnollinen ja sikäli siis kaverin mielestä tylsä. Mä en vaan tajunnut. Olin et "kuka plus 40 mies on sellainen ihania yllätyksiä järkkäävä? Ja mitä vikaa on luotettavuudessa ja kunnollisuudessa ja "arkisuudessa". Ihanaahan sellainen on.
Kunnes tajusin. Mulla on lapsia, mutta ystävällä ei. Onhan lapsettomalla ihan eri toiveet miehestä, kuin lapsellisella. Lapsettomilla on ihan eri mahdollisuus seikkailuihin ja yllätyksiin, kuin meillä lapsiperhearjessa elävillä. Varmasti rauhalluísuus on mun ihannemiehessä hienompaa kuin kaverin mielestä.

Miten eri tavalla sitä aiemmin miehiä arvostelikaan. :)

Mun ongelma näissä jutuissa onkin ehkä se, et musta on tullut omissa silmissä "vääränlainen" nainen. Mä haluisin olla hieman "säpäkämpi" enkä näin äidillinen :)

Siitä tuli mieleen juttu, mikä sai meidän isot pojat nauramaan niin paljon, ettei melkein henki kulkenut. Ne katsoo Putousta ja hokee Samppa Linnan Tauski-läppää.
Kerroin niille illalla, et Tauski on vuosia vuosia sitten pyytänyt mua sen keikalle, Et hän sit laulais mulle siellä onnittelulaulun.
Esikoinen oli et "laulais sulle, tollaselle Frankenstainin morsiamelle". No, ennen tota hervotonta läppääkin ne nauroi katketakseen. Olis varmaan nauraneet vielä enemmän, jos olisin kertonut ne k-18 jutut, mitkä vieläkin elävästi muistan.

Sankari kuitenkin

Ei mulla muuta asiaa ole, kuin kertoa et aamut voi olla hyviäkin. Sain aamulla herätä aikaisin, että saan neljä lasta ruokittua ja puettua, että isoimmat ehtii kahdeksaksi kouluun. Onnistuin. Ilman yhtään korotettua ääntä. Yhtään! Kuinka harvinaista se sitten on?
Asiaa auttoi varmaan sekin, että laitoin univelkaiset eilen aikaisin nukkumaan. Junnun jo seiskalta. (vrt. normaali 20.30)
Isoimmatkin meni sänkyyn jo klo 20.

Uni paras lääke on. (Kerjäänkö verta nenästäni kun sanon, että junnu ei ole ollut päivääkään poissa päiväkodista sen alkamisen jälkeen. Kuudes kuukausi alkanut)

Nyt saan hetken juoda rauhassa kahvia, kohta menen lapsen kanssa työasioille suureen cityyn.
Uusi hyvä viikko on alkanut.

Tänään saa alkaa myös uusi hyvä laihdutusviikko. Viikonloppu sujui pitsan ja karkin merkeissä. Ryhtiliikkeen aika. Ja kunhan se mies tulee, saatan päästä urheilemaankin taas.

Väsynyt äiti?

Mitä tekee väsynyt äiti, joka ennakkoon ei ollut innoissaan yksin neljän lapsen kanssa vietettävästä viikonlopusta? No ottaa pari lasta yökylään ihan huvin vuoksi.

Lauantaina kysyin siskolta itkiskö se kauheasti tuskasta jos mentäis lasten kanssa sen luo kylään. Ei itkenyt eli saatiin mennä. Se on ajatuksena aina ahdistavaa lähteä suuren lauman kanssa kyläilemään. Useimmiten turha ahdistus nykyään. Hyvin se menee. JOS kaikilla on siellä kylässä seuraa.
 Lähtiessä keksin ottaa siskon pojan meille yökylään, mistä junnu sai heivarit, koska se on ihan eppää. Olisin siskon tytönkin ottanut, mutta kun autoon ei mahdu.  Laitoin sit junnun kaverin äidille viestin josko heidän poikakin sais tulla kylään myös.
 Illalla yhdentoista aikaan hieman kadutti. Junnut ei millään nukahtaneet ja hieman aamu stressas. Eikä suotta. Seiskalta ne oli jo hereillä. Muuten meni mainiosti eikä ollut yhtään kurjaa.

Tänään oli lisää hauskaa. Meidän koiruuden veli oli meillä ekaa kertaa kylässä. Koiruuden muuten omistaa Koti asemalla-blogin Henna. Että sitä kautta sukua.
(Arvatkaa onko kauheaa kutsua kylään joku, jonka koti on koko ajan jossain sisustuslehdessä? :) )
No joka tapauksessa. Talossa oli sitten yhtä aikaa neljä aikuista, seitsemän lasta ja kaksi riekkuvaa koiraa. Hauskaa oli, mutta vitsi et oli hiljaista kun kaikki lähti ja jäin tänne vaan näiden neljän kanssa.
 Sekin hiljaisuus loppui lyhyeen. Keskimmäinen sai jonkun kiukkupuuskan ja nyt se on "masentunut" ja raivoissaan. Kiva kuunnella ovien paiskomista ja "vittu turvat kiinni ja painukaa helvettiin mun huoneesta". Yllättäen mun suusta kuului huuto "pelikielto".

Et järjestäkää vaan lapsillenne hauskaa ohjelmaa ja kärsikää sen jälkeen kiittämättömien kakaroiden raivostuttavuudesta.

Mä olen muuten itse nyt niin pahalla tuulella, etten osaa edes tätä kaikkea kirjoittaa hauskasti. Huomenna saattais löytyä koominenkin näkökulma tähän asiaan.

En jaksa edes ajatella ensi viikkoa. Huomenna törkyaikainen päivä, kuskauksia ja työtapaamisia. Vapaa olen ehkä kahdelta. Huoh!

Saako varttia yli viisi laittaa nää hemmetin kakarat nukkumaan??????????????