Mikä ihme niissä hyvissä elämäntavoissa on niin vaikeaa? Viime viikolla mun paino laski joka päivä ja oli helppo elää järkevästi. Jostain syystä paino nousi hämmästyttävän paljon yhtäkkiä ja sen myötä mun ruokahimot heräs. Mä saan koko ajan taistella itseni kanssa, etten vedä ruoka=herkkuövereitä. Ja tietty koko ajan on nälkä, olin sitten syönyt tai en. No, taistelu jatkuu.

Tänä aamuna menin kahvakuulatunnille. Se oli aika hikistä hommaa monen kuukauden tauon jälkeen, mutta muistin taas miksi se on kivaa. Tänään on tiedossa myös koiran lenkittämistä pitkän kaavan mukaan.
 Eilen kävin parillakin pitkällä lenkillä, illalla historiallisesti miehen ja pojan kanssa.
Entinen "ei hyötyliikuntaa tippaakaan" ihminen saa siis kävellä päivittäin tunnista kahteen.

Muutenkin on ihan hyvä fiilis. Eilen kyllä sain mennä pääni sisälle kaivelemaan oikein tosissani. Tuli puhelu, jossa pyydettiin harkitsemaan parin hoitolapsen ottamista. Mä hieman ahdistuin. Sanoin puhelunkin aikana, etten osaa sanoa, miksi en heti suostu tai kieltäydy. Et joku on, mutta en tiedä mikä. Aikani pohdin itsekseni ja osin ääneen ja tajusin epäröinnin olevan pelkoa. Mä olin niin poikkiloppumaassa vielä joku hetki sitten, et pelkään tipahtavani sinne uudestaan. Tässä ei tavallaan ole järkeä, koska ei se poikkinaisuus työhön liittynyt. Varsinaisesti.
No, olin sitten jo suostumassa töihin, mutta se sitten olikin väärä hälytys. Huomenna aloitan päivystämisen ja siitä se sitten lähtee taas.
Tänään ja huomenna saan siis vielä keskittyä itseeni vain. Ja tietty noihin poikiin.
 (Mutta voi kun ne on jo helppoja. Eilen kaksi nuorinta jäi pihalle leikkimään, kun me isoimmat mentiin pitkälle lenkille. Siis miten nää kaikki voi jo jättää kotiin noin vaan?)