perjantai 30. marraskuuta 2012

Erakoksi?

Tiedättekö sen fiiliksen mikä tulee, kun lapset sählää ja mekastaa normaaliin tapaan ja kylässä on joku... Siis joku sellainen, joka ei itse elä samassa elamäntilanteessa.
Mä huomaan stressaavani ja ahdistuvani tästä ihan tavallisesta menosta, jos paikalla on joku "elämäänkuulumaton".
Nauratti isän ilme tällä viikolla, kun se oli kylässä. Kaksi v. mökäs ja kimitti koko ajan, isommat teki jotain muuta ja koira oli koira. Faija hieman jähmettyi.
Anoppikin usein näyttää hieman voipuneelta meillä, vaikka lapsia palvookin. Sitä ahdistaa erityisesti, jos täällä on poikien kavereita. Just viime viikolla se kysyi rouva H:n pojilta, et eikö niitä kaivata kotiin ja ainako ne on täällä? Mä ärähdin, et ne ei ole meillä koko aikaa, aika harvoin itseasiassa ja nyt on viikonloppu ja saa ne täällä olla. Haloo!
Tänään sain sen vaikutelman, että äiti olis tulossa meille yökylään, koska huomenna se hoitaa mun lapsia jo aamuysistä alkaen. Kiva tietty jos tulee, onhan se mulle kivaa vaihtelua, MUTTA mä säälin äitiä jo ennalta tässä metakassa ja erityisesti sen takia, et täällä on tuo hassu pentu. En osaa rentoutua kun vaan nolottaa härdelli. Vaikka siis tiedän, et mutsia se ei haittaa.
Mikä ihme tää tällainen olo on?

Tänään ja eilen olen palvonut lapsiani. Keskimmäisen matikankoetulos oli taas loistava, ei vieläkään yhtään jälkkää syyskuun jälkeen ja uimassakin meni loistavasti esikoisen kanssa. Kasvanut on hän!!!!
 Esikoinen sai mut lähes kyyneliin aamulla. Vein yhden lapsen kouluun kahdeksaan ja kun tulin kotiin esikoinen pesi lattialta pissoja (eka kerta). Sanoin painokkaasti arvostavani sitä tekoa. Esikoinen vastasi tietävänsä sen "ja siksi sen teinkin". Miten voi olla noin murunen poika?

Mutta ups, nyt kiidän hakemaan koulusta yhden lapsen, sitten kaahaan päiväkotiin, käyn kotona, vien yhden hammaslääkäriin klo 13 ja samaan aikaan pitää hakea esikoinen koulusta. Vierivä kivi ei sammaloidu.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Nousen kuin nousenkin

Eilen luin biljoonatta kertaa Voima-kirjaa ja muistin mikä on mennyt vikaan. Mä vaan valitan että olen väsynyt ja poikki ja tadaa, olen sitä entistä enemmän. Sitä saa mitä tilaa. Pitää puhua vaan pirteydestä ja jaksamisesta, niin johan jaksaminen lisääntyy. Eilen kun tosiaan tohon havahduin, niin aloin toimia kuin innokaspirteä tyyppi ja paistoin lapsille lettuja välipalaksi. Aika tempaus sanon ma.
 Tänään aamulla väsytti, mutta päätin olla pirteä. Ja kummasti kyllä virkistyy, kun menee koiran kanssa ulos kylpytakissa. Kokeilkaa vaikka.

Koiruus on ihana. Eilen alkoi tuntua siltä, että ehkä tää kaikki alkaa sujumaan. Ehkä tuon saa koulutettua ja ehkä pojatkin saa koulutettua koiran kanssa olijoiksi. Kaikki hieman arastelee villiä pentua, junnu lähes pelkää. Aika auttaa!

Tänään mietin taas suosikkiajatustani "miten näin mukavuudenhaluinen ihminen on valinnut näin vaivalloisen elämän". Joku syy siihen on, että sohvaperuna kaitsee neljää lasta ja koiranpentua. Seuraavat kolme vrk vielä yksin.
Muistelen vimmalla entistä elämää. Kävin töissä, näin kavereita, ajoittain sain urheilupuuskia. Hyvin suuren ajan nysväsin kotona tekemättä ei mitään. Tuntikausia. Kuinka hukkaan elämäni olisi valunutkaan, ellen olisi lähtenyt tälle toiselle tielle.
En tarkoita, että lapsettomien elämä valuu hukkaan. On niin paljon tosi vauhdikkaita ja kekseliäitä ihmisiä, joiden aika ei riitä siihen kaikkeen mitä haluais. Mä en näemmä ole niitä. VIELÄ!
 Jos seuraan äitini jalanjälkiä, niin viiden vuoden kuluttua en ole kotona "ikinä" vaan juoksen huvista toiseen.

Ja kiitos äiti kun ehdit lauantaina hoitamaan lapsia, et pääsen kampaajalle.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Uupumuksesta eroon

Miksi mä olen uupunut? Kertokaa nyt joku. Kaikki on hyvin, kuten tiedän, olen vaan poikki. Ja tiedän että minä ja vain minä voin sille jotain tehdä. Jos jaksaisin.
 Sunnuntaina meille vihdoi tuli koiranpentu. Ihana ja suloinen ja siis pentu. Eli pentu jos tiedätte mitä tarkoitan. On ihanaa, mutta kun olen poikki, niin en ole juuri ihan niin innoissani kuin haluaisin olla. Olen väsyneen innostunut. Tiesin ennalta, että sitä saa koko ajan vahtia ja käyttää pihalla, mikä on kivaa, mutta saisko tää poikkinainen nyt joskus vaan olla.
Mun pitää potkia itseni liikkeelle ja tehdä jotain isoa, jos vaikka sitten saisin siitä pontta muhunkin puuhailuun. Jos siivois (muutakin kuin pissoja lattialta) ja etsis joulukoristeita ja lähtis joulostoksille. Tekis joulua. Innostuis joulusta.

Yksi suuri syy tähän "poikkinaisuuteen" (on ehkä väärin puhua uupumuksesta, kun mulla on aika vähän työtä verrattuna "kahta" työtä tekeviin) on kamalan pitkä urheilutauko. Työn ja elämän takia olen viimeksi ollut salilla kuun alussa. Mies sanoo, että se johtuu siitä kun olen niin valikoiva ajan suhteen. Mut anteeksi vaan, mä en voi mennä salille seiskan tai kasin jälkeen.

Niin ja eilen sain se vikan niitin ketutukseen. Mies joutuu työmatkalle tällä viikolla. Mulla piti olla lauantaina kampaaja, mutta se pitää perua :( Mulla on ylipitkät ja yliharmaat hiukset, mutta ollaan sitten vanhoa ja rumia ja väsyneitä. Blääh!

Huomaatteko miten epäZEN mä olen? Ihan kauhiaa. Anteeksi!

Nyt menen siivoamaan kotia, lapsen kanssa ulos ja puruluukauppaan ja etsin itseni niistä hommista.
Palaan kirjoittamaan jos löydän itseni.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Voi tyhmyys

Selkään sietäisi saada. Minun siis. Äsken tajusin miten järkyttäviä mä ajattelen itsestäni. Mietin äsken mitä mun tuttu saattais vastata yhdelle uudelle tutulle kysyttäessä millainen tyyppi mä olen. "Ihan kiva, muttei mikään älykkö". Siis kuin IDIOOTTI mä voin olla. Miksi mä ajattelen tollasia. Itsestäni. Enhän mä kenestäkään muustakaan mieti mikä älykkyysosamäärä niillä on. Voi luoja. Karmeaa elää itsensä kanssa, jos se itse on tälläinen arvosteleva hyypiö! Pahempaa tämä olis vain, jos tosiaan muista puhuisin samalla tavalla.

Hitto! On mulla itseni kanssa tekemistä.

Tajusin myös mistä tämä ajatus lähti. Tämä oikea tuttu on ihan oikea uranainen, menestynyt sellainen. Uusi tuttukin kuuluu tähän elämässä menestyneiden kastiin.
Ja minä poden siis alemmuuskompleksia. Selvästi.
 Ja sitten taas ihan aikuisten oikeasti. Mä en pidä uraa tai hyvää työtä ainoana elämän, hyvän elämän, mittarina. Mä arvostan oikeasti eniten ihmisiä, jotka elää hyvää, tasapainoista elämää, oman näköistä elämää. Ihan sama mitä ne tekee.
MIKSI minä siis poden alemmuuskompleksia noiden menestyjien rinnalla? (jos en niitä sen enempiä tunne)
 Mur ja argh! Niin kovaa vauhtia menossa kohti zeniä ja sitten törmään tällaiseen ajattelluun omassa päässä. Paremmin melkein kestäisin arvostelun, jos se tulis joltakulta muulta. Sille jollekulle muulle osaisin sanoa kuinka paljon arvostan oman elämäni leppoisuutta ja tasapainoa ja oman työn merkittävyyttä.

Hesarissa oli hauska juttu sunnuntaina aiheesta työn ja perhe-elämän yhdistäminen erilaisissa perheissä. Yksi perhe tarvitsi sekä mummoa, että päiväkotia ja kodinhoitajaa!!! Miehelle nauroin, et ilman mua se tarvitsis samanlaisen lauman.
Ja äkäisenä mietin, miten sitten niiden oletetaan pärjäävän, joilla ei ole samanlaista turvaverkkoa tai RAHAA ton kaiken avun hankkimiseen.

Oliko tän kaiken järjestäminen näin hankalaa vielä parikyt vuotta sitten? Vai onko työt ja työajat muuttuneet haastavammaksi?



maanantai 12. marraskuuta 2012

Uusinta

Mun on pakko toistaa itseäni ja koska en jaksa, niin kopsasin tähän mun ensimmäisen postauksen tässä blogissa.
Onko siitä ollut puhetta, että unelmat pitää sanoa ääneen, niin ne toteutuu?
 I rest my case!!!


Uusimmassa Oliviassa oli kirjailija Riikka Pulkkisen haastattelu, jossa oli jotain mikä pysäytti mut.
"Ei kukaan voi elää unelmaansa. Siinä vaiheessa se on jo elämää". Totta! Kuinka mä en sitä ole tajunnut. Mä ajoittain ihmettelen sitä, miksen ole tämän tyytyväisempi vaikka mulla on kaikki se mistä olen haaveillut. Pulkkisen sanoin "Iso keittiö jossa on paljon kirjoja ja jossa lapset voi keitellä kinuskia keskellä yötä. Ja jossa on spontaanisti kylään tulleita ystäviä ja pöytään kannettuja viinipulloja".
 (Mistä huomaa ettei Pulkkisella ole lapsia? No tosta kinuskijutusta. Kukaan äiti ei halua lapsia keittiöön keskellä yötä. Lasten kuuluu nukkua.)

Mutta siis "unelmat pitää muistaa päivittää".
 Nyt alan keksiä uusia unelmia täyttyneiden tilalle. Mitä ne on, ei ole vielä selvää. Seesteinen mieli, urheilullinen elämä? Koira? Suurempi auto? Useammin niitä pöytään kannettuja viinipulloja? Vauva?
Kaverini sanoi muutama päivä sitten, että "unelmia pitää toteuttaa ja mitä se on väliä vaikka ne olis materialistisia". Mun haaveet ei taida kuulua siihen kastiin kuitenkaan. Se on aika selvää.

Ihailemani Mirka sanoi minulle yhtenä päivänä jotain, jota en enää sanatarkasti muista. Jotain "olet onnellisempi kuin tajuatkaan". Sekin on varmaan totta. Opettelen tajuamaan onneni. Opettelen elämään hetkessä.

Opettelen sitä täällä!

Mielensäpahoittaja

Onpas ollut vuoristoratainen viikko. Viikossa on tapahtunut niin paljon, että päivissä ei pysy perässä. Ihan oikeasti luulin olleeni kaksi viikkoa VAIN kotona, mutta kalenteria katsoessani huomasin vain viikon menneen. Mutta ajatelkaa, luovuin lapsesta, päivystin, sain vauvan, luovuin vauvasta ja sain samalla uuden lapsen. VIIKOSSA!
Vauvan hyvästely sujui itkuisissa merkeissä. Olin todella nolo. Nyyhkytin ääneen ja mitä enemmän yritin lopettaa, sitä enemmän itkin. Vauvan äiti katseli minua rauhallisen lempeästi. Niin noloa!!!! Olin illalla hieman poikki.

Viikonloppuna kerroin minua reilusti nuoremmalle sukulaistytölle, että meille tulee koira. Hän sanoi vain et kai menemme koirakouluun ja kai me tajuamme että koiralle voi olla stressaavaa kun lapsia tulee ja menee ja olemmeko tosiaan miettineet asian loppuun. Mä tyrmistyin niin, etten vastannut mitään.
 Hieman osui arkaan paikkaan. Otin asiat niin, et mulla on niin karmean huonostikasvatetut lapset etten varmaan osaa koiraa kasvattaa...
Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä mä 42 veenä tiedän mitä teen. Ja meillä on ollut koira ennenkin. Ja koira tottuu siihen elämään mitä meillä on. PISTE!

Mutta kyllä mua vitutti!

Nyt olen lukenut koirankasvatusoppaita niin et päässä surisee. Se homma alkaa tuntua ydinfysiikalta, mistä kukaan ei selviä ilman monen vuoden koulutusta. Jos olis aika relata.

Muuten on elämä ihanaa. Eilen oltiin vaarilassa juhlimassa isänpäivää. Tänä iltana mies tulee matkoilta ja päästään senkin isänpäivää juhlimaan jälkijunassa. Ja mikä ihaninta, saatan saada jopa vapaata, et pääsen urheilemaan. Olen sen tarpeessa. Ollut piiitkä viikko.

Tänään olen saanut vaihteeksi auttaa kaveriani rouva h:ta. Olen aina ihaillut sen lunkiutta ja kaikki järjestyy asennetta. Tänään kyllä hieman mietin, et vois sitä hieman vähemmän lunkikin olla. Rouva H. soitti mulle aamulla, et bensa loppu ja hän on tien päällä, ei ole rahaa eikä pankkikorttia, koska heillä on vain yksi kortti ja se on nyt miehellä. Yksi lapsi odottaa kotona kyytiä hammaslääkäriin jne. Mä sit puin muksut ja itseni, hain pojan kotoaan, hain rouva H.n, vein ne hammaslääkäriin, vein rouvan tankin kautta (ja kas, kortti olikin lompakossa) autolle ja sit pääsin toiselle kaverille kylään. Kyseinen kaveri sanoi, et hänen mielestään Rouva H ei ole rento vaan aivan liian huoleton ja vastuuton ja joka luottaa, et joku aina pelastaa.
 Voihan sen noinkin nähdä. Ihailen silti stressaamattomuutta.

Tällaista täällä.

torstai 8. marraskuuta 2012

Vertailua

Kun aiemmatkin postaukset olen vertaillut jotain, niin jatkanpa siitä.
Ensimmäinen yö vauvan kanssa oli vähäuninen. Lievä ilmaus. Mutta ei voinut vauvalle olla vihainen, kun se on yölläkin niin suloinen linnunpoika. Oih!
Tein sen virheen, et käyttäydyin eilen kuin väsynyt. Olis helpompaa olla tavallinen, kuin vain miettiä, et univelkaa tuli, nyt on rankkaa. Ei se nyt niin kamalaa ollut.
Kahdeksalta illalla menin varmuuden vuoksi nukkumaan.
 Mutta kas, yö menikin hyvin. Syötiin kyllä muutaman kerran, mutta ei jääty valvomaan. Jee! Nyt on sitten hyvää tuulta ja virtaa vaikka toisille jakaa. Aurinkokin paistaa. Kaikki hymyilee.
Erityisen paljon hymyilee tämä äiti. Tunnen onnistuneeni ainakin jossain. Mun pojat on niin helliä lapsia, että itkettää. Kaikki höösää vauvaa ja pitävät vuorotellen sylissä.
Keskimmäinen istui kuin tatti vauvan vieressä, kun menin suihkuun. Vauva oli kuulemma itkenyt "mutta laitoin käden sen pään alle ja se rauhoittui".
Esikoinen luki junnulle iltasadun, kun olin vauvassa kiinni siihen aikaan. Oi ihana.

Tänään keskimmäinen ilahdutti mua taas lähes kyyneliin. Kerroin, että meidän tulevalla hauvalla on napatyrä, joka pitää leikata myöhemmin ja mun pitää ottaa selvää paljon se maksaa, et voi voi, menee paljon rahaa. (esitys lapselle lähinnä) Poika itku kurkussa sanoi, että saadaan ottaa vaikka hänen tililtään rahaa leikkausta varten, kunhan vaan hauva tulee. Sit häntä itketti ajatus, ettei koskaan saa omia rahojaan käyttää mihinkään. Mä kiitin kauniista tarjouksesta ja lupasin kyllä hoitaa laskun ilman hänen rahojaan, mutta "kiitos tarjouksesta ja ihana huomata kuinka sitoutunut sä olet".
Miten se lapsi on tollanen mussukka?

Mutta joo, vauvaan vielä. Vaikka olen nauttinut vastasyntyneestä hurjan paljon, niin ilmoitin, että jatkossa otan vaan isompia lapsia kuitenkin. Kyllä omasta jaksamisesta on pidettävä huolta! Ja kyllä ne isotkin tarvitsee hoivaa, ei vain vauvat.
Oli ihana kokemus ja hyvä testi. Kiitos kohtalo!


maanantai 5. marraskuuta 2012

Cool mama

Nyt on sellaiseksi ryhdyttävä, jos en tähän mennessä ole ollut. Huomenna täyttyy kotini vauvan tuhinalla ja maitopullojen kolinalla. Zen!
Jännittää ja niin niin innostaa. Ajatelkaa nyt pikkiriikkisiä varpaita. Ja ajatelkaa sitä onnea, ilman että kulman takana odottaa uhmaikä tai kasvatusvastuu. Puhdasta nautintoa luvassa. (Ja tietty tää vauva antaa mun nukkua kaiket yöt, eikös juu)

Ystävä toi juuri pihalle vauvanvaunut. Jos vaikka säät sallis ja uskallan vauvan kanssa vaunutella. En edes muista minkä ikäisen vauvan kanssa saa mennä ulos, pidemmäksi aikaa.
Kävikö selväksi että olo on sellainen "hui"?

Mä olen nyt kaksi päivää juonut niitä mun ihmejauheita. Päätellen siitä, että lasten ohjelmien aikana nukahdin sohvalle, niin en ole vielä kamalan pirteä.
Aamulla jaksoin kyllä mennä hot venyttelyyn salille jo 8.30. Teki hyvää. Mulla on selkä niin jumissa, etten edes lattialla pysty makaamaan. Venytellessä huimas paikoitellen. Mutta nyt olen avonaisempi kuin aikoihin. Vieläkö hu aamuna äkkiä ehtis salille ennen "töiden" alkua?

Tässä yhtenä päivänä muuten tein jotain kuntotestiä, missä oli kolme liikettä ja niiden perusteella sai kuntoarvion. Yksi liikkeistä oli lankku. Voitte uskoa et olin tyrmistynyt tuloksesta. Kahdestakin syystä. Mä jossain vaiheessa selostin teille ja muille, et lankku on ainoa vatsaliike mitä tarvitsee. Kolme minsaa päivässä ja lihakset kunnossa. No, mähän kykenin olemaan siinä lankussa n. 15 sekkaa. Tai puoli minsaa. Nyt laitoin esikoisen ottamaan aikaa kun testasin itseäni ja sain tulokseksi 1,20 min. Miettikää. Se mikä järkytti oli se, et sillä ajalla sai arvioksi heikon. HEIKKO! Tolla ajalla. Loukkaavaa.
Mutta on siis RVP-jumpasta ollut hyötyä. Se on ainoa paikka missä vatsoja teen.

Nyt täytyy pilates dvd kaivaa esiin. Vauvan nukkuessa pitää tehdä jotain. Mun selkä ei saa hajota, koska sit olen pulassa. Nim. kokenut

Niin siitä zenistä. Sitä tarvitsen. Ja sissi-luonnettani. Mies lähtee muutaman päivän työmatkalle tällä viikolla..... Muistinko mainita et täällä on se vauva? :)

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Hihhuli ja omahyväinen lehmä

Ihan kauheaa, kun edellistä postaustani pidän omahyväisen lehmän kirjoituksena. Kun ei se ole.
Tajuaako kukaan miten suurta tuskaa tunnen kun pelkään tulevani väärinymmärretyksi? :)
 Elisa kysyi äskeisen kommentissa miten muka viiden kanssa voi olla helpompaa kuin kahden. En tiedä, on vaan. Ehkä siksi, et kahden kanssa on niin paljon rankempaa kuin yhden, niin sit se viisi ei vaan ole mitään sen kummempaa. Muistan kun omat ipanat oli taaperoita. En olis jaksanut ottaa yhtäkään lasta edes hetkeksi hoitoon ja siis "inhosin" suuria perheitä, joiden äidit oli ihan reloja. Mutta kas, kun ipanat oli 4 ja 5v ja junnu puoli vuotta, niin otin naapurin 1,5 vuotiaan osa-aika hoitoon ja se meni ihan vasemmalla kädellä koko juttu. Ja se 1,5 vuotiaan äiti ei tajunnut kuin jaksan :)
Eli vinkki kaikille, lisääntykää ;)

Tosta väärinymmärryksen tuskasta tuli mieleen, mitä äsken juttelin ystävän kanssa lenkkeillessä (maleksiessa) kuinka äärettömän kamalaa on ruma puhuminen ja etenkin sen kuuntelu, kun toiset puhuu rumasti toisilleen. Kuinka sellaisesta voi oppia pois, jos siihen on oppinut? Ja miten se vaikuttais toisen käytökseen, jos sellaisen puhetavan lopettais?

Mutta hihhuliudesta...
Me naisista luin juttua tyypeistä, jotka on hurahtaneet luontaistuotteisiin. Aikakoneen Alex paransi itsensä masennuksesta ja ylipainosta ja ties mistä.
Mutsi tänään sanoi menevänsä luontaistuotekauppaan ostamaan Alexin käyttämiä jauheita. Lähdin mukaan ja hurahdin. Mäkin ostin Ph-jauhe PASCOEta ja vehnäorasjauhetta. Päivällä otin ekan satsin. Sairaan pahaa sanon vaan. Mutta lähtipäs nesteet liikkeelle. Pitänee perustaa haarakonttori vessaan.
 Tarkoituksena on tulla tosi virkeäksi, energiseksi, nivelkivuttomaksi ja hoikaksi. Ette varmaan jaksa odottaa raporttia (ja kuvia sulavaraajaisesta duracell-pupusta)

Tulkoon marraskuu, ei haittaa!

lauantai 3. marraskuuta 2012

Aikamoinen koulu

Mä olen pohtinut tätä ennenkin, mutta viime aikoina taas enemmän.Olen monen ystävän kanssa jutellut heidän "rankasta" vaiheestaan elämässä. Useimmiten siihen liittyy, ylläripylläri, kaksi lasta. Haastavassa iässä olevaa lasta. (Ja ikähaitari sellainen, et voi vetää johtopäätöksen, et kaikki iät haastavia)
Moni on hetkittäin todella uupunut. Mä niin kykenen eläytymään siihen. Muistan jokaisella solullani miltä se totaaliuupuminen, kypsyminen ja väsyminen tuntuu. Ja taas havahdun siihen, et ohhoh, mullahan on kolme lasta ja vaihtuvat hoitolapset ja jaksan silti. Välillä paremmin, välillä huonommin, mutta jaksan silti.
Eilen ystävän kanssa jutellessa sain sen taas sanottua ääneen. Kahden vanhimman lapseni kanssa oli niin niin rasittavaa jossain vaiheessa (PITKÄSSÄ vaiheessa) että se koulutti tähän kaikkeen muuhun. Ilman kahden lapsen h..tiä, en jaksais nyt. Myös kolmannen lapsen jälkeen puhjennut reuma ja sen aiheuttama kipurampakammokauhu, koulutti tähän. Näiden juttujen jälkeen ei vaan mikään enää säväytä liiemmin. Vaikka välillä olenkin totaalikypsä :)
Olen ennenkin sen sanonut ja sanon taas, kahden lapsen äitinä olisin vihannut nykyistä itseäni. Onhan se nyt ärsyttävää rämpiä kahden lapsen kanssa ja katsoa kun joku hoitaa muutaman enemmän lähimain ohimennen ja melkein täyspäisenä.
Älkääkä ymmärtäkö väärin. En yritä nyt ylentää itseäni, tunnette mut niin hyvin, et tiedätte mun välillä vollaavan kaiken paskuutta, mutta yritän vain sanoa "kahden lapsen kanssa on luvattoman kamalaa, sen jälkeen helpottaa". :)

Muistan kun omat lapset oli 1 ja 2 ja elämä oli..... Yksi kotiäitituttu oli viiden lapsen äiti. Se hoisi sen lauman mun mielestä tosi vaivattomasti ja huomattavasti leppoisampana kuin minä, vitsi et riipi :) Mutta hänkin sanoi, että viisi menee helpommin kuin kaksi. En uskonut. Nyt uskon.

Yksi ystäväni on kahden pojan yh-äiti. Hän se vasta "ärsyttävä" onkin. Kun elämä on vaan ihanaa, paljon kivempaa yh:na kuin kokonaisena perheenä. Hän niin rakastaa joka hetkeä poikiensa kanssa ja hän niin rakastaa tehdä niiden kanssa koko ajan jotain.
Ihan kauheeta. Tunne itseni täydellisen huonoksi tollaisen rinnalla. Mutta ihanaa sille, että se nauttii. Oikeasti.

Se miksi näitä mietin enemmän oli mun työn aiheuttama "tilanne". Meinas käydä niin, että meille oli tulossa vastasyntynyt vauva hoitoon. Olin paniikissa ja samaan aikaan et JEEE.
Mies nikotteli hieman ja muistutti et meille on tulossa myös koiranpentu. No sit nikottelin myös minä. Hieman tunnekuohuissani itkeskelin.
Pari kaveria purskahti nauruun ja sanoi et jo pentu tai vauva yksinään on iso juttu, mutta niiden yhdistelmä.... Naurettiin!
Päätin et jos tämä juttu toteutuis, niin siitä saattais jo saada pikkunovellin vähintään.
 Ja mietin et KUINKA ärsyttävä olen niiden uupuneiden mielestä, JOS mä saan hoidettua pojat ja vauvan ja pennun.
Huomaatteko mun todella kummalliset ajatuskulut, joissa ei ole järkeä kuin mun mielestä. Mä niin helposti "kadehdin" eli ihailen pärjääjiä, et koen lähes huonoa omaatuntoa jos pärjään silloin kuin muilla rankkaa? Tekisi mieli deletoida tää postaus. Kuulostan todella vähäjärkiseltä.
 Mut mä esim. myönnän kadehtivani niitä (kahden) lapsen äitejä, jotka saa työssäkäynnin, perheen ja harrastukset hoitumaan iloisesti hymistellen. Mä en aikanaan saanut. Tunsin itseni huonoksi.
Olen yhden asian ihminen. Vain yksiosa-alue hoituu.
Haluaisin kyetä enempään. Entä jos joskus huomaan eläneeni puoliteholla, entä jos kykenisinkin vaikka mihin ja vaikka yhtä aikaa?