keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Niin on parhautta

Pakko oli otsikkoon laittaa toi hieman inhoamani sana. Parhaus. Mutta on ollut sitä lajia niin, että marraskuun jaksaa.
"Kaikkihan" jo tietää, että lauantaina olin suuressa cityssä Sutkautusten, Ilon vuoden ja Oman katon alla kanssa. Etukäteen arvelin, että ekatreffit on upeat, mutta että NIIN upeat. Miten voi "vieraat" olla niin tuttuja, niin hauskoja, niin viisaita. Miten voi viihtyä niin hyvin? Miten voikin olla niin epähiljaista?
 Oli siis äärettömän hauskaa. Ja hurjan inspiroivaa. Me saatiin huippuideoita etenkin rohkelta Katjalta, joka teki irtioton ja kannustaa muitakin siihen.*

Okei, tän avulla ei oikeasti marraskuuta jaksa. Ihan vain siksi, että kun on maistanut hauskanpitoa yltäkylläisesti, tavallinen elämä tuntuu niin noh, tavalliselta.
Sen päätöksen tein, että useammin on otettava itselleen näitä puolipäivävapaita. Täytyy nähdä muitakin ystäviä, kun niitä, jotka lähellä asuu.
Varmaan muut painii saman ongelman kanssa. Illat on niin lyhyitä, ettei ehkä tule kyläiltyä kenelläkään, joka asuu yli puolen tunnin matkan päässä. Yhteydenpito jää Facen ja puhelimen varaan. Mutta onneksi edes niiden.

*Me tehdään se Yök en syö" tv-ohjelma!!!! (Muistakaa se hyvät rouvat.)

Elisan kanssa me kirjoitetaan kirja (Tuula kuvaa) Pienen pieni ongelma on vaan se, et mistä me se kirja kirjoitetaan. Et vinkkejä vastaanotetaan.

Oi, nyt mä tulinkin taas niin säihkyvän innostuneelle tuulelle. Hihkun kohta keittiössä sosekeittoa tehdessäni.

Jk. En päässyt vaaleissa läpi, mikä ei lannistanut. Päätin jatkossa tehdä asioita, joista olen heti alkuun hurjan innostunut. Ja voihan se olla ett neljän vuoden kuluttua se politiikka innostaa hulluna. Mutta ennen sitä joku muu.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Vahva ja seesteinen

Äiti soitti tänä aamuna synttärionnittelupuhelun. Kysyi miltä tuntuu täyttää vuosia. Sanoin ekat mieleentulevat sanat: vahvalta ja seesteiseltä. Vaikka se oli tavallaan vitsi, niin jossain määrin se oli myös totuus.
 Uusi (hetkellinen) vaihe menossa. Vahva itsenäinen seesteinen ja upea :)

Ystävän kanssa juteltiin tänään tatuoinneista ja aarrekartasta ja pintarestista. Mietin mitä haluan ja mieleen tuli sana Rohkeus. Se multa puuttuu. Haluan olla rohkeampi. Kaikessa.

Ostin itselleni kimpun ruusuja. Mun ainoa lahja! Mies on poissa, joudun lahjomaan itseäni. (onneksi olen vahva ja itsenäinen)

tiistai 23. lokakuuta 2012

Tapahtui aamulla

Junnu kaatoi jugurttia pöydälle. Meinasi ottaa talouspaperia putsatakseen pöydän. Sanoin että kannattaa ottaa kostea rätti, sillä on helpompi putsata. Junnu hankaa rätillä jugurttia ees taas ja marisee, ettei ole yhtään helpompaa. Mies on samaa mieltä. Mä otan rätin ja äkäisenä murisen, etteikö kukaan osaa edes pöytää pyyhkiä, edes isä. Mies hekottelee, et "osaan mä, katso vaikka". Tarkoittaen siis sitä, että on ottanut vaimon, joka sen pöydän pyyhkii.
Kaikki nauroi, mä meinasin itkeä...

Siis oikeasti!

Joku teistä viisaista kerran sanoi, että ehkä lapset tosiaan pitää OPETTAA siivoamaan, ei ne sitä muuten opi. Näin se varmaan on. Meilläkin isotkin pojat luulee, että rätti jätetään litilitimäräksi, kun sitä käytetään. Pitänee aloittaa siivouskurssi. (kunhan se mun sisko ensin opettaa mut ensin siivoamaan)

Asiasta iloisempiin. Vierumäestä se alkoi. Vyötärön kutistuminen. Miinus neljä senttiä.
(Siitä asiasta en edes ala puhumaan, et lantiosta niiden senttien kuuluisi lähteä. Mutta miksi ihminen laihtuu aina ensin niistä tuhannesta paikasta, mistä ei tarttis ja vasta viimeisenä, vuosien kuluttua, sieltä mistä pitäisi. Näytän varmaan kohta oudolta. S-kokoinen vyötärö ja XXL-kokoinen lantio. Saattaa olla et nilkatkin on kohta paksummat kuin se vyötärö)

maanantai 22. lokakuuta 2012

Kuinkakohan paljon voi ihmisen itsetunto laskea, kun hyvä ystävä sanoo "en tiedä ketä äänestän kunnallisvaaleissa vai äänestänkö ketään." No kiitti. Ei siinä sitten mitään.
 Mä tiedän etten ole ehdokkaista parhain  tai millään muotoa huippulaatuinen. En osaa teemoistani sanoa sen kummempia, kuin että haluan ettei päiväkotien ja koulujen oloja tehdä entistä huonommiksi niin lapsille kuin henkilökunnallekaan. Toivon myös samaa kuin neljä vuotta sitten; sitä että ihmiset saisivat apua helpommin ja nopeammin. Tai ylipäätään ollenkaan saisivat apua.

Blaah ja blääh!

Muuten elämä on ihan upeaa. Megalomaanisen kamala keuhkoputkentulehdus on loppumaisillaan. Ajattelin tänä aamuna mennä hieman urheilua kokeilemaan. Pienimmän lapset on liesussa ja mulla on huimat kaksi tuntia vapaata.

Eilen otettiin suuri askel meidän elämässä. Päästin keskimmäisen pojan isoveljensä kanssa kahdestaan uimaan. Pyöräilivät uimahallille, mikä jo se on keskimmäiselle velttoilijalle suuri urakka ja sitten uivat kunniakkaasti. Ehjinä palasivat kotiin, kaikki tavarat mukanaan. Oi suuri uusi elämä
Keskimmäinen näytti yhdessä illassa kasvaneen. Ihan oikeasti. Illalla totesin miehelle pojan olleen poikkeuksellisen seesteinen sen jälkeen kun päätettiin koiran hankinnasta. Mies oli samaa mieltä. Ajatelkaa. Jo ajatus koirasta rauhoittaa ja tasoittaa lasta.


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Tee jotain, äläkä ainakaan valita

Ystäväni kävi parisuhdeterapiassa. Hän sai terapeutilta neuvon: Joko hyväksyt ongelman tai sitten eroat. Ja jos hyväksyt, niin älä koko ajan valita". Jotenkin näin se meni.
Musta se oli todella fiksu, mutta vaikea neuvo.

Terapeutin antamaa neuvoa voi helposti soveltaa muuhunkin elämään. Vaihda työtä, jos nykyinen työ tekee onnettomaksi. (helpommin sanottu kuin tehty)
Lakkaa valittamasta kiloista, jos et aio tehdä laihtumisen eteen mitään.

Minkä neuvon voi antaa mulle, joka riitelee lapsensa kanssa liian paljon? Olen kyllä yrittänyt tsempata. En lähde mukaan jokaiseen kitinään ja kehun odottamattomissa tilanteissa. Esim. eilen aamulla kiitin poikaa kivasta aamusta. Hän oli herännyt hyvällä tuulella eikä kertaakaan aamun aikana saanut hepuleita.
Iltaisin kiitän hyvästä päivästä "Jee vain yhden raivarin päivä, ihanaa"

Tein muuten Elämä pelissä-ohjelman nettisivuilla V-käyrä testin. Mun käyrä oli vain 10. Vain. Voi olla, että tulos olisi ollut huonompi jos kysymykset olisi olleet erilaisia. Tiesin kyllä olevani aika leppoisa tyyppi, mutta testissä tajusin etten tosiaankaan ole kauhean äkkipikainen tai pitkävihainenkaan. (Lasten mielipidettä ei kysytä. Niiden kanssa en ole yhtä leppoisa, kuin muiden ihmisten)

Tilasin itselleni myös niiltä sivuilta valmennusta. Sieltä tulee viikoittain meilejä, joissa annetaan vinkkejä esim. lasten kanssa olemiseen. (kiinnitä huomiota hyvään käytökseen, älä huonoon)

Kohta olen kuulkaas ihan nollakäyrällä, lähes zen...

tiistai 16. lokakuuta 2012

Nyt on näin!

Taas saan harrastaa positiivista ajattelua niin rutkasti että. Hyvää treeniä kuulkaas.
 Eilen sain varattua itsellenikin lääkäriajan kun kerran lapsenkin jouduin lekurissa käyttämään. Menin positiivisena crocseissa ja villasukissa lääkärisedän luo. "Kortisonia kipeään jalkaan, kiitos". Lääkärisetä tutki ja tuli siihen tulokseen, että ei mulla olekaan nivelkipeä vaan joku luu tai joku, en muista, ja diagnoosi Mortonin tauti. Hoito korotettu pohjallinen ja matalat kovapohjaiset kengät leveällä lestillä. Arvaas kuka saa myydä kaikki juuri hankitut korolliset kenkänsä?
Lääkärissä yritin olla et jees jees, tyhmää, mutta tällä mennään ja pahempaakin voisi olla. Setä nyökytteli ja sanoi et onneksi ei ollutkaan reuman pahenemisesta kyse.
Illalla kun jalkaa särki ja juili, iski todellisuus. SIIS joudunko mä oikeasti elämään tän säryn kanssa forever? Entä jos ei pohjalliset ja kenkien vaihdot autakaan? Mitä jos joudunkin leikkaukseen? (5-6 viikkoa kipsi jalassa) Miten mä saan hemmetin kipeän selkäni kuntoon, jos vielä pitkään kävelen väärin? Kauheasti kysymyksiä, ei vastauksia ollenkaan.

Työhön tää vaikuttaa siten, että joudun ilmoittamaan, etten ota vauvoja meille hoitoon ainakaan siihen asti, et olen kunnossa. En lapsia kantamalla aio huonompaan kuntoon mennä.

JA juu, arvatkaas mikä mau eniten raastoi? No se, et sairaus on keski-ikäisten naisten tauti. Yrittääkö mun kroppa kettuilla mulle? Kymmenen päivää 42-vuotis synttäriin ja saan siis virallisen keski-ikä leiman itseltäni lahjaksi. Just joo!

Flunssan tyyppisessä taudissakin olen nyt kolmatta päivää. Ääni poissa ja paikat kipeinä, hieman kuumetta. Mutta onko ollut lepoa mulla? Ei! Aikamoista ohjelmaa ja ramppausta ollut mulla. NYT on onneksi muutaman tunnin vapaa, kun kaikki lapset on poissa. Piti vaan maata sängyssä, mutten sitten osannutkaan. Epämääräsitä haahuilua. Kaappien siivouksen harkintaa. Haluan tehdä Kepposkat ja käyttää kaapista kaikki vaatteet, keksiä uusia yhdistelmiä ja korutkin kaivaa esiin. Pynttäytymistä tiedossa. Kunhan siis jaksan aloittaa...

On muuten yksinäinen olo täällä blogissa. Kaikki on hiljaa, kukaan ei kommentoi. Onko kommenttiboksi rikki? :)

Jos leipoiskin taas pullaa. Eiköhän pulla piristä päivää!

torstai 11. lokakuuta 2012

Aarrekartta

Taas aarrekartta-jutut pompahtelee silmiin joka paikasta. Otan sen vinkkinä siitä, että mun pitää päivittää haaveeni.
Sain kyllä naurukohtauksen eilen illalla kun luin Me naisista aarrekartan tekemisestä. Siinä toimittaja teki karttaa, johon tuli onnellisen näköinen parisunta koira sylisään. Toimittajalle sanottiin, että kannattaa varoa mitä kuvia laittaa, niillä on taipumuksena toteutua. Et jos ei halua koiraa, niin ei pitäisi laittaa koiran kuvaa karttaan. Palasin mieleen mun oma kartta. Siinä oli iso kuva ihanan rennosta olohuoneesta. Laitoin sen kuvan, vaikka kuvassa oli myös iso karvainen koira. Hmmm.... Olisko kannattanut??
Mutta tulipa testattua kartan teho. Nyt täytyy suunnitella uusia haaveita huolella. Hyvin hyvin huolellisesti. Onpa syy lueskella lehtiä tänään.

Tällä viikolla olen ollut ihan pikkiriikkisen kipeä. Sen verran, etten ole urheilemassa käynyt kuin ma ja ti. Nyt kuulostelen oloa, uskallanko mennä aamulla RVP.jumppaan. Siitäkin lajista luin eilen lehdestä. Vaikka ei ole olemassa täsmä laihdutusta, niin kyseinen jumppa voi hyvinkin muokata paremman farkkukropan. Tiedotan tuloksista. Olenhan jo parissa viikossa käynyt Rvp:ssä (reisi-vatsa-pakara) viisi kertaa.

Mies lähtee tänään vaihteeksi työmatkalle. Pitäisi keksiä viikonlopun aktiiveja mulle ja pojille. Entä jos laitan nekin tekemään omaa aarrekarttaansa. Tulisko sinne muita kuin lelukuvaston kuvia?
No, ehkä jokunen koiruuskin. Keskimmäinen eilen oli kaverilleen selostanut että HÄN saa oman koiran. Sanoin että ei se nyt ihan yksin hänen ole. Poika vastas "no ei olekaan, mutta mä siitä olen päävastuussa". Aika hyvin se sen tajuaa itseasiassa. Tuleekohan siitä vastuullisempi tyyppi kuin nyt?
 Eilen taas otettiin niin isosti yhteen illalla, et teki mieli repiä tukka päästä. (omasta) Mä tiedän olevani idiootti, mutta ihan oikeasti on NIIN rankkaa elää lapsen kanssa, joka on koko ajan hapan. Ja traaginen.
Nyt volinan aihe oli se, et hänellä ei ole perheessä saman ikäistä seuraa. Sanoin, et "veljes on sua vuotta vanhempi". "Joo, mut veli on tyhmä ja mä en tajua sen juttuja". (SÄ olet tyhmä ja kukaan fiksu ei tajua sun juttuja. Toim.huom) "Pikkuvelikin on vaan ärsyttävä". Siitä kommentista mä suutuin taas, koska pikkuveli ihailee veljeään ihan sikana ja säihkyy onnesta jos saa siltä huomiota. Selitin pojalle, et jos se puhuis ihmisille ystävällisemmin niin ehkei tulis niin paljon yhteenottoja.

Aamiaspöydässä aloitti sitten junnu marinan, "Miksi AINA isoveli änkeää mukaan, kun minä haluan tehdä isin kanssa jotain kahden"? Mies yritti selittää, et ei se veli änkeä mukaan vaan hänet otetaan mukaan koska hän on veli ja isin poika. Mutta jostain syystä junnu ei suostunut tajuamaan.
Mikä näitä ipanoita riivaa? Yhtäkkiä ne on mustasukkaisia toisilleen ja mukamas inhoavat toisiaan. Onko sisarukset aina tällaisia? (on)

Hieman uuvuttaa ajatus viikonlopusta. Ja syyslomaviikosta...

Mutta nyt on perjantai aamu vasta ja mä päätin mennä urheilemaan. Sen jälkeen saan hetken nauttia miehen seurasta ennen työmatkaa. (Huomaatteko, mä sanoin nauttia. Kyllä! Kriisit taas kriiseilty)

Terapiaeläin

Tässä iltana eräänä, meillä nähtiin Kohtaus. Äiti ja keskimmäinen ottivat vaihteeksi yhteen. Lapsi vaan kiukutteli ja mökötti kun piti mennä hammaspesulle. Kiukkuamiseen kuului railakkaita V-sanoja. Ja sit alkoi mua ketuttaan. Eihän nyt iltatoimien takia pidä hepuloida. Huudettiin sitten kilpaa kunnes poika meni vessaan lukkojen taakse. Mä makasin sohvalla mököttämässä ja poika soittaa isälle "äiti sekosi täysin ja mä en ainakaan tule vessasta ulos ennenkuin tulet kotiin".
Muutaman kerran huutelin et voisko tehdä jo sovintoa, mutta ei. Yhtäkkiä lapsi puhkesi hurjaan nyyhkytykseen ja suostui avaamaan vessan oven. Siellä mä sitten istuin vessan lattialla juttelemassa sydäntäsärkevästi itkevän lapsen kanssa. En tiedä enää mistä kaikki lähti, mutta yhtäkkiä poika nyyhkytti ja soperteli haluavansa lemmikin. "Olis kivaa että kotona olisi kivaa tekemistä, eikä aina tarvitsisi mennä kavereille. Kotona on vaan tyhmä isoveli ja tyhmä pikkuveli eikä mitään hauskaa". Mua liikutti toi perustelu ihan kamalan paljon. Ei ehkä olis liikuttanut niin paljon, ellen olisi aina tiennyt että poika on parhaimmillaan eläinten ja pienten lasten kanssa. Niiden kanssa hän on aina hellä ja lempeä ja kärsivällinen. AINA!
Olen jo vuosia sanonut että meidän lapsi tarvitsisi koiran. Hän on tyyppiä, jota ei kiinnosta mikään (paitsi tietsikka) ja joka ei harrastaisi mitään ellei hieman patistettaisi. (parkouria kerran viikossa) Koirassa riittäisi puuhaa, positiivista tekemistä.
Samaisena pimahduspäivänä esikoinen katsoi kaverinsa kanssa koneelta vanhoja kuvia. Jopa kaveri kiinnitti huomiota siihen, että kaikissa kuvissa missä oli keskimmäinen eläimen kanssa, hän hymyili autuaan onnellisesti. Aito hymy on meidän pojassa valitettavan harvinainen :(

Kun lopulta kaikki lapset olivat nukkumassa, mentiin miehen kanssa saunaan. Kerroin lohduttomasta itkusta ja lemmikin kaipuusta. Mies sanoi, että kaipa meidän on se koira sitten hankittava.
Huom, pari viikkoa sitten mies hyvin painokkaasti sanoi, että meille EI tule koiraa. Hän on jo oman osuutensa tehnyt sillä saralla. Oliko ne ne kuuluisat viimeiset sanat?

Miehellä oli kaksi koiraa kun tavattiin. Toinen kuoli ennen lapsien syntymää ja toinen kun lapset oli 2 ja 4v. Olen siis ulkoiluttanut koiraa säällä kuin säällä mukana kaksi pientä lasta. Tiedän kuinka paskaa se on! MUTTA tadaa, nyt meillä on siot lapset. Eikä asuta kerrostalossa. Ja meillä on aidattu piha! Ja mä olen kotona töissä. Kenenkään ei tarvitse nousta aamukuudelta ulkoiluttamaan koiraa ennen koulua ja töitä. Meidän talon takana  on pelto, jossa voi hoitaa illan viimeset pissatukset vaikka lasten nukkumaanmenon jälkeen.

Ketä mä yritän vakuuttaa tällä kaikella? :)

Emme ole siis hankkimassa lapselle koiraa, mutta vahvasti lapsen vuoksi. Ns.terapiakoiraksi. Meidän lapsi tarvitsee positiivisia kokemuksia ja itsetunnon kohottajaa=koiraa.

Ja olis tarjolla yksi tällainenkin. Mä niin haluan tämänkin. Jemenin kameleontti!






Jk. Etsinnässä seropi-pentu!


tiistai 9. lokakuuta 2012

Jotain yhteistä

"Kaikki" aina sanovat, että suhde on tuhoon tuomittu, jos ei keksi enää muuta puhuttavaa kuin lapset. Mä sain tähän asiaan uuden näkökulman omalta mieheltä. Kun Suuressa keskustelussa sanoin, että meillä ei ole mitään yhteistä, niin mies sanoi "onhan, Lapset". Kun vetosin siihen että lapset kasvaa ja muuttaa pois kotoota joskus ja mitäs sitten. Mies oli aidosti ihmeissään. "Jos meitä molempia kiinnostais vaikka telttailu, niin siitäkö sitten pitäisi puhua kaiket päivät, olisko se oikeasti parempi ".
Mua tää lohdutti todella paljon. Musta on kiva puhua miehen kanssa lapsista ja tykkään siitä, että ne on molemmille yhtäläisen rakkaita. Se olis mulle vaikeinta uusioperheessä, ei toista kiinnostais mun lapset niin paljon kuin mua.

Lisää näkökulmaa sain eilen ystävältä. Se sanoi ääneen sen, mitä luulen monen ajattelevan, muttei uskalla sanoa ääneen. "Miehen kanssa ei ole yhä hauskaa kuin ystävien". Matkalla miehen kanssa on mukavaa, mutta kavereiden kanssa olis hauskaa. Miehen kanssa ei voi bailata tai tanssia, se on hieman naurettavaa ja teennäistä.
 Me naurettiin ihan kamalasti, kun kaveri kertoi näitä ajatuksiaan. Piti taas ihmetellä sitä, miksi miehet ja naiset muka sopii yhteen. Ehkä siksi, että ei kukaan jaksaisi elää suhteessa jossa puhuttaisiin tauotta kuten ystävykset usein. :)

Viisivuotiaalla junnullakin on jo mielipiteitä naisista ja miehistä. Eilen tyttökaveri potkas junnua ja junnu kosti sitten takas isosti. Toruin molempia ja sanoin, että kumpikaan ei saa lyödä tai potkia.
Junnu meni mietteliään näköiseksi. Se ihmetteli sitä, että tyttö oli potkinut häntä ensin. "Mä luulin, että tytöt on fiksumpia kuin pojat".

maanantai 8. lokakuuta 2012

Puhuminen auttaa (kuka olis uskonut)

Jo vain. Puhuminen ja mun kohdalla jo kirjoittaminen auttaa. Heti kun sain kirjoitettua, etten enää jaksa yrittää, niin tunne katosi. Ihan oli kevyt olo. Mutta jottei liian helpolla pääsisi, niin eilen piti sitten vielä romahtaa. Se oli hyvä! Tuli puhuttua illan aikana puolen vuoden tarpeiksi. Vaikka se oli kamalaa, niin silti se oli mukavaa. Nyt olen tietysti ihan poikki...
Vinkit jakoon, miten kaksi kiireistä ihmistä ehtii tutustumaan toisiinsa uudelleen ja milloin niille treffeille pääsisi?

Aamun aloitin nilkuttavana ja hieman ryytyneenä. Reumaattisen jalan takia kävelen huonosti, jonka vuoksi sitten selkä hajoaa. Mutta mitä tein minä? Menin jumppaan!!! Puolikas reisi-vatsa-pakarajumppa ja yksi puolen tunnin keskivartalojumppa. Auttoi! Yhden tutun kanssa juttelinkin, et jos mä antaisin selkävaivan päättää, niin makaisin kotona, mutta jo kerran asian kokeneena tiedän, että jos en tee mitään, niin paikat hajoaa entisestään. Jumppa kuntouttaa. Joillekuille varmaan ihan päivänselvää, mutta mulle ei.
Mutta kummasti mun selkä on jo nyt vähemmän kipeä kuin aamulla.

Pitää mainita sekin, että vihdoin olen laihtunut edes pari kiloa. Ja jos tällä sipsien syömisellä laihtuu, niin paljonko laihtuis, jos sipsit jäis kaupan hyllylle? Jospa taas sillä saralla hieman ryhdistäytyisi. (mutta kun ne on niin hyviä)

Viikonloppu oli tosi hyvä. Kävin suorittamassa Ea ykkösen, jonka taitoja en koskaan halua joutua käyttämään.
Mä ahdistuin lapsikuolleisuustilastoista. Tiesittekö, että 7% kuolemista johtuu liikenneonnettomuuksista, mutta 9% perheväkivallasta. Siis mitä? Perhe on vaarallisempi kuin liikenne.

Haluaisin lopettaa johonkin kevyempään aiheeseen, mutta en ehdi. Päiväkoti odottaa.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Uusi tyyli

Mä olen reteästi päättänyt muuttaa tyyliäni täysin. Ystävän kanssa intouduttiin ostamaan todella värikkäitä sukkahousuja. Mä ostin pinkit(kuka olis arvannut), oranssit ja myrkynvihreät. Pari päivää sitten otin uudet releet mukaan salille, treenin jälkeisiksi vaatteiksi. Puin oranssit sukkikset ja mustan mekon. Kuntosalin henkilökunta (naisia) oli et VAU, makeen näköistä. Sanoin et mulla on pieni ahdistusneuroosi tästä uudesta, et emmin kehtaanko edes kauppaan mennä. Naiset vakuutti, et ilman muuta ja he kyllä tykkää.
 No, kaupan pihalla joku mies moikkas mua ja hymyili TODELLA leveästi. Mulla ei ole aavistustakaan kuka se oli. Eli arvaatte varmaan. Olen varma, että se nauroi mulle. Yritä tässä sitten kantaa uutta tyyliä pää pystyssä.
Tänään on uusi kokeilu. Samat sukkiset, musta mekko, jonka alla oranssi toppi. Oranssit helmet ja kynnet. En ole varma voinko poistua kotoani minnekään.
Henkka maukalta tuli myös paketti tänään. Olin tilannut beesin (musta se on valkoinen) mekon, jossa mustia täpliä. Se näytti aika hauskalta näiden räiskyvien sukkiksien kanssa. Täytyy juosta kaikki kaverit läpi et saa tuomion pidänkö vaiko enkö.
Ja juu, mä tilasin myös löysän leopardipaidan. Elämäni eka. Sitäkin pitää vielä harkita, mutta uskon pitäväni.
 HYVÄSTI ikuiset farkut ja pitkähihaiset t-paidat.

Mä olen aloittanut suhteen itseni kanssa. Kun en parisuhdetta tällä hetkellä osaa hoitaa, niin hoidan sitten suhdetta itseeni. Kohtelen itseäni sellaisella rakkaudella et oksat pois.
Hoito-ohjelmaan kuuluu tietenkin urheilu ja myös jalkakylvyt. Mahdollisimman hyvät kirjat. Tolkuttoman kiinnostavat keskustelut ystävien kanssa.

Yksi kiinnostava keskustelu oli pari päivää sitten mun vanhimman ystävän kanssa. Olemme satunnaisesti tekemisisissä, mutta aina jatkamme siitä mihin jäimme.
Nyt oli taas paljon päivitettävää. Surullisiakin asioita. Ystävältä oli kuollut kesällä äiti ja kaksi päivää aiemmin hyvä ystävä. Etenkin se ystävä järkytti mua. Mun ikäinen nainen, kolme lasta. Kuoli yks kaksi yllättäen netin ääreen. Siis oikeasti. Chattaili yhdellä hetkellä ja seuraavalla oli kuollut.
 Pitäisi elää niin, ettei jää asiat vaivaamaan jos jotain käy. Jos mies nyt kuolisi, en osaisi sanoa, menikö meillä huonosti vai oliko meillä vain VAIHE. Jäis kuulkaan kalvamaan.
Asioille pitää tehdä jotain NYT!

Ja vaikka asiaa olisi vielä, niin tärkeät asiat ensin. Junnu  haluaa tehdä mun kanssa pannukakkua ja siksihän mä kotona olen, että mun kanssa voi tehdä asioita nyt eikä joskus. (sen kun muistais)

tiistai 2. lokakuuta 2012

Päivän lehtikatsaus

Uusimmassa Me naiset Sportissa oli juttu naisesta, joka elää pelkillä herkuilla. Karkilla, kekseillä, juustonaksuilla. Kiehtovinta oli aamiainen. Kahvia ja juustonaksuja.
 Toiseksi kiehtovinta on se, et nainen on laiha, alipainoinen. Kuinka voi olla laiha, jos elää vaan herkuilla. Lähtiskö takaisin sille tielle?

Mä ennenvanhaan söin kamalan epäterveellisesti. Tai ok, aamiainen ja lounas oli terveellisiä. Illat oli suklaan ja sipsien syömistä varten. Useimmiten skippasin iltaruoan kokonaan. Tai jos söinkin, niin vaan sen verran, et varmasti jaksoin syödä ne illan odotetut herkut. Ja oikeasti, ei tainnut koskaan jäädä herkkuiltaa väliin.
Määrätkään ei ollut pieniä. Se oli se iso sipsipussi ja suklaalevy. Ei kahta riviä siis kuten nykyään useimmiten.

Mä en osaa edes tarkkaan sanoa, missä vaiheessa tuli se muutos, et hieman normalisoiduin. Kyllä mä vielä joku vuosi sitten söin tolla tavalla aika usein. Usein.
 Kun mies tuli kuvioihin, niin silloin muutuin jo hieman. Mies sanoi, ettei saa syödä herkkuja jos ei syö ruokaa. Kun lapset syntyi, aloin syömään normaalia iltaruokaa joka päivä. Perhepäivälliset siis pelasti elämän.
 Joskus ajalla ennen lapsia ja miestä, mun kolesteroli oli korkea. En muista paljon, mutta jotain 6 tai 7 jos en väärin muista. Lasten syntmän jälkeen mun kolesteroli on ollut hippasen alle 5. Ainoa muutos silloin oli se, että söin lämmintä ruokaa joka päivä, en vain siis karkkia.

Olisi kiva tietää onko mun kolesteroli nykyään entistä alhaisempi, kun elän huomattavasti terveellisemmin, vaikka paino ei olekaan kauhean paljon alhaisempi kuin huonoina aikoina.

Nykyään olen iloinen siitäkin, että meillä saa olla keksipaketteja ja jäätelöitä kotona, enkä käy niitä napsimassa. Osaan olla ilman. Ei ole pakkomiellettä puputtamiseen.
Eilen leivoin vaihteeksi lasten kanssa pullaa ja niitökin söin vain kaksi.

Onko musta tullut aikuinen? (lapsena luulin, että aikuiset ei enää syö karkkia, koska ne vaan ei enää tykkää siitä. hah!)



maanantai 1. lokakuuta 2012

Tiimalasi ja lähtölaskenta

Terveisiä vaan Vierumäen Tiimalasiviikonlopusta. Ihan hyvin täällä voidaan.
 Viikonloppu oli mahtava. Usko jaksamiseen meinasi loppua pariinkin kertaan, mutta kyllä sitä jaksaa kun on jaksettava. Tämän jälkeen varmaan nolottaa käydä vain yhdellä jumppatunnilla kerrallaan. Että mitä vetelehtimistä se sellainen on?
 Sen vaan haluan sanoa, että jos joskus tulee mahdollisuus kokeilla "kevyttä" sauvarinnetreeniä, niin älkää kokeilko. Kauheaa oli se. Se, että samana päivänä oli tehnyt 1,5 tunnin kahvakuulatreenin ja sieltä vartissa sännännyt vesijumppaan, oli kuulkaas pikkujuttu. Eli ÄLKÄÄ kokeilko. Paitsi jos ihan kidutuksen vuoksi haluatte.

Pään sain nollattua viikonloppuna täydellisesti. Ei ollut aikaa miettiä mitään normaalia. Aamusta iltaan vaan treenitreeni ruokailu treeni treeni ruokailu.
Lauantai-iltana päivällispöydässä multa kysyttiin mistä tulin. Avasin suuni, mutta pää löi tyhjää. Aloitin vastaamaan, että "Vantaalta". Kaveri nauraen korjas mun asuinpaikan. En ihan oikesti itse enää muistanut. Oletteko tollasta nollausta ikinä kokeneet?

Nyt tarvitsisin samanlaisen kokovartalonollauksen pysyvästi. Musta tuntuu, että avioliitto on tullut tiensä päähän. Mä en vaan enää jaksa. "Kaikki" on hyvin, mulla ei vaan ole mitään annettavaa. En jaksa, enkä viitsi. Saako luovuttaa ihan vaan laiskuuttaan?

Eilen muuten kosketti se Elämä pelissä-ohjelma ihan kauheasti. En ole mitenkään lämpimästi koskaan suhtautunut siihen kotiäitien esitaistelijaan. Nyt se sai kaikki mun sympatiat osakseen. Tekis mieli sännätä auttamaan.
Ja miksi heräsi lämpöiset tunteet? Se nainen oli muuttunut inhimilliseksi. Olen saanut siitä sellaisen lässynlässyn lapset kuuluu hoitaa kotona ja ah kun kaikki on ihanaa-kuvan. Mutta kas, sieltä löytyikin tavallinen nainen ja äiti, joka tunnustaa huutavansa lapsilleen niin, että ääni lähtee.
 Huraa inhimillisyys!